Camille - arvostelu

29.8.2006

elokuva, filmatisointi, keuhkokuume, romaanit, rakkaus, piano, kirjailija, teatteri, draama

Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat on mielenkiintoinen kuunnelmasarja jokaiselle elokuvan historiasta kiinnostuneelle harrastajalle. Vaikka von Baghin valinnoista voi olla montaa mieltä, ei se muuta sitä tosiasiaa, että näiden sadan valitun elokuvan joukossa on myös monia sellaisia teoksia, joihin ei ilman sarjaa osaisi välttämättä edes kiinnittää huomiota. Yksi tällainen sarjassa esitellyistä elokuvista on George Cukorin vuonna 1936 ohjaama Camille (Kamelianainen), Alexandre Dumas(jr.) useasti filmatun romaanin kuuluisin elokuvasovitus.

Kamelianainen valmistui studioiden kultaisina vuosina pidetyllä aikakaudella suuren Metro-Goldwyn-Mayerin toimesta. Ja kun kyseessä oli M-G-M, oli valkokangas luonnollisesti täynnä tähtiloistoa: pääroolissa Greta Garbo, hänen vastanäyttelijöinään Henry Daniell ja Robert Taylor sekä tämän isänä Lionel Barrymore. Muu tekijäjoukko oli yhtä laadukas ja kaikesta vastasi tuottajanero Irving Thalberg - viimeistä kertaa, sillä sydänvikainen Thalberg kuoli keuhkokuumeeseen kesken elokuvan teon vain 37-vuotiaana.

Kamelianaisen tapahtumat alkavat Pariisista 1847. Kaunis kurtisaani Marguerite Gauthier (Garbo) tutustuu varakkaaseen paroni de Varvilleen (Daniell) ja päätyy tämän rakastajattareksi. Samaan aikaan naisella on kuitenkin toinen ihailija, nuori Armand Duval (Taylor). Duval on rakastunut naiseen palavasti, mutta tämä torjuu omista tunteistaan huolimatta nuorukaisen lähentelyt. Duval ei kuitenkaan anna periksi ja onnistuukin valloittamaan naisen sydämen, kun paroni päättää jättää Margueriten huomatessaan tämän olevan kiinnostunut nuorukaisesta. Armand ja Marguerite saavat toisensa, mutta elämä ei rakkaudesta huolimatta osoittaudu niin yksinkertaiseksi, kuin he ovat kuvitelleet.

Tositapahtumiin pohjautuvaa elokuvaa - nimihenkilö oli todellisuudessa toiminut kirjailijan rakastajattarena - pidetään yleisesti Garbon parhaana elokuvana ja Cukorin näkemys tarinasta onkin mitä hienointa näyttävyydellä kyllästettyä pukudraamaa. Tuotantopuolella ei ole pihistelty millään muotoa ja elokuvan esittämä Pariisi palatseineen ja teattereineen onkin vähintään yhtä silmiä hivelevä - ja samalla epärealistinen - kuin tsaarinajan Venäjä Garbon vuotta aikaisemmin tekemässä Leo Tolstoi -filmatisoinnissa Anna Karenina (1935). Myös tarina rakkaushuoliensa kanssa riutuvasta naisesta on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti se on ympätty niin täyteen ylitse vuotavaa draamaa ja tunnetta, että loppua kohden moinen alkaa jo hivenen kyllästyttää - siitäkin huolimatta, että elokuvan kuuluisa loppuhuipennus nostaa sen takaisin jaloilleen.

Garbon roolisuoritusta ei ole suotta kehuttu, sillä näyttelijäsuuruus hallitsee osansa täydellisesti. Hän on täynnä tunnetta ja aitoutta ja varsinkin viimeinen kymmenminuuttinen on täydellisintä Garboa, mitä valkokankaalla on nähty: jo pelkästään tämä kohtaus riittäisi nostamaan hänet elokuvahistorian suurimpien tähtien joukkoon. Garbo oli roolistaan myös Oscar-ehdokkaana, mutta hän hävisi sen Luise Rainerille (Hyvä maa, 1937). Kahdesta keskeisestä miesroolista onnistuu paremmin aina elegantti, Charles ChaplininDiktaattorista (1940) kaikille tuttu Henry Daniell. Melkoisena kivikasvona muistettu Daniell on erinomainen roolissaan kylmäkiskoisena paronina ja kuuluisa kohtaus pianon ääressä osoittaa hänen olleen niitä harvoja miesnäyttelijöitä, jotka pystyivät tasavertaiseen valkokangassuoritukseen Garbon kanssa. Sen sijaan nuorta rakastajaa esittävä Robert Taylor ei liiemmin vakuuta: hän on aivan liian tyypillinen siloposki moiseen rooliin. Sivuosista jäävät parhaiten mieleen lyhyen esiintymisen tekevä Lionel Barrymore poikansa parasta ajattelevana isänä sekä Laura Hope Crews Gauthierin ystävättärenä. Jälkimmäinen nimenomaan negatiivisessa mielessä, sillä hänen näyttelemisensä on läpi elokuvan rasittavan teatraalista. Vaikka Cukoria pidettiinkin yhtenä parhaista naisten ohjaajista, ei hän ainakaan Crewsin kohdalla sitä ollut.

Osaavasta tekijäryhmästä ja nimekkäistä näyttelijävalinnoista huolimatta Kamelianainen ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla vastaa täysin sille asetettuja odotuksia. Siinä on periaatteessa kaikki palaset kohdallaan, mutta sekä itse tarina että muutama näyttelijäsuoritus olisivat kaivanneet hienosäätöä osakseen.

Kuva

Kuva on hyvälaatuinen. Silloin tällöin mukaan on liitetty heikkolaatuisempaa materiaalia, mutta kyseessä lienee printin täydennystä? Kyllä tämä pärjää aivan kelvollisesti vertailussa muihin aikalaisiinsa ainakin mitä kuvan suhteen tulee.

Ääni

Ääniraita on alkuperäisessä muodossaan, eli mono. Dialogista saa selvää ja musiikki kuuluu hyvin, joten ei pahempia ongelmia tässäkään.

Extrat

Garbo-julkaisut eivät ole liiemmälti lisämateriaalilla juhlineet, mutta Kamelianaisen tapauksessa mukaan on liitetty muutakin kuin se pakollinen alkuperäistraileri (2:17). Kyseessä on nimittäin saman aiheen filmatisointi viidentoista vuoden takaa (Camille, 1921), jossa pääosia esittävät aikansa tähdet Alla Nazimova ja Rudolph Valentino. Ray C. Smallwoodin ohjaama elokuva ei pärjää Cukorin versiolle millään tasolla, mutta on silti katsomisen arvoinen varsinkin kaikille mykkäelokuvafaneille.

Yhteenveto

Kamelianainen on hieno elokuva, joskaan ei täysin maineensa veroinen. Elokuvan parissa kyllä viihtyy hyvin, mutta parempiakin Garbon uralta löytyy, esimerkiksi Kuningatar Kristiina (1933). Kaikkien Garbon elokuvien ystävien ja nenäliinadraamoja rakastavien pakkohankinta tämä kuitenkin on. Myös julkaisu on aivan kelvollinen, tosin jälleen kerran täytyy ihmetellä lisämateriaalien vähyyttä.