Jarhead - arvostelu
1.8.2006
Lue! Lepo. Lue! Lepo. Lue! Jokainen aamukampansa jo harventamaan ehtinyt tietää, että valtion tarjoama täysihoito sisältää aivan uskomattoman määrän odottamista. Ja kun odotetaan, sataa vettä ja / tai on äärimmäsen kylmä - kuinkas muuten. Tony Swofford meni silmät sinisinä ja hiukset ajeltuina kohti merijalkaväen palvelusta ja viihtyi firman palveluksessa oikein mukavasti. Kiikarikiväärillä varustettu pulttilukkoinen kivääri tuntui sopivan Swoffordin kätösiin kuin valettu. Maalitauluun napsui osumia sen verran napakkaan tahtiin, että tympeä kouluttaja saattoi välillä erehtyä tokaisemaan jotain etäisesti positiivistakin.
Ennen kuin koulutuksen loppusuoralla ollut Swofford kavereineen huomasikaan, oli USA tukkanuottasilla entisen liittolaisensa kanssa. Iso paha Saddam oli erehtynyt kiusamaan pientä Kuwaitia ja tottahan maailmanpoliisin pitää apuun lähteä. Swoffordin sota sisälsi sellaisen määrän toimintaa, riskitilanteita, täpäriä pelastumisia ja upeita pääosumia vihollisen upseereihin (tai sitten ei), että sodan jälkeen mies päätti kaivaa vanhan kirjoituskoneen vaatekaapin ylähyllyltä ja naputella kokemuksistaan romaanin Jarhead. Tämän lukaistuaan American Beautylla ja Road To Perditionilla uransa erittäin lupaavasti avannut ohjaaja Sam Mendes heitti käden lippaan ja suuntasi ideoineen kohti studiota.
Swoffordin elämä Persianlahden sodassa ei ollut sitä tyypillisintä Hollywoodia, jos kuivahko ilmaisu sallitaan. Tylsää oli noin suurin piirtein alusta loppuun ja siinä sivussa juotiin neljäs puolen litran vesipullo vartin sisään. Mendes onnistuu kuvaamaan sotilaiden kasvavaa tuskaa paahtavassa auringossa varsin osuvasti. ”Ämpäripäistä” näkee selvästi kuinka hiipuva uho alkaa vaihtua turhautumiseen. Viimeiset viikot ollaan laulettu propagandalauluja ja valmistauduttu sotaan, nytkö pitäisi tyytyä pelkkään olemiseen? Valitettavasti Mendes tekee Swoffordin ja muiden täyspakkausmiesten ongelmista myös katsojan ongelmia. Jarhead on monin paikoin ja loppua kohden yhä useammin tylsä. Toisin kuin yleensä, elokuvan tylsyys johtuu tapahtumien vähyydestä. Miesten kärsimystä rakennetaan huolella ja sen kehittymistä kyllä seuraa aikansa, mutta valitettavasti Mendes on kuunnellut liikaa armeijan kouluttajien höpinöitä: vähemmälläkin toistamisella opetus olisi mennyt jakeluun.
Jarheadin pääosassa häärää uralla kovassa nousussa oleva ja elokuvaa varten punttisalillakin ilmeseisesti viihtynyt Jake Gyllenhaal. Swoffordin rooli sujuu Gyllenhaalilta hienosti ja mies on todella sisäistänyt hahmonsa tuskan ja kärsivällisyyden puutteen. Jos Gyllenhaal ei olisi jo jonkin sortin tähti, povaisin miehelle tasokasta uraa laaturoolien parissa - monet erilaiset roolisuoritukset ovat näyttäneet että Brokeback-mies ei ole ainainen Donnie Darko.
Muutoinkin Jarhead on miesten elokuva. Naisia ei elokuvassa nähdä kuin valokuvissa ja haikeudella katseltavissa aikuisviihdeleffoissa. Garden Statessa shown paikka paikoin rosvonnut Peter Sarsgaard Swoffordin parhaana kaverina ja henkisenä esikuvana suoriutuu roolistaan hyvin, mutta valitettavasti hahmo jää pikkuisen ohueksi suhteellisen vähäisen ruutuajan vuoksi. Jokseenkin täysin samat sanat pätevät porukkaa rivissä pitävään Jamie Foxxiin. Jos ohjaaja Mendes on järkimiehiä, katselee hän vapinan merkkejä osoittavan henkilöhahmo-ohjauksen tuloksia hieman kaksijakoisesti. Toisaalta hän on onnistunut luomaan ymmärrettävän - joskin varsin epämiellyttävän - päähenkilön, mutta hänen ympärillään on vähän tyhjää. Sivurooleissa punnertavat näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta heille ei anneta tarpeeksi tilaa kehittyä. Panssarivaunu on kuitenkin pysynyt siinä määrin hyvin tiellä, että Jarhead ei sorru sotaelokuvien perussyntiin: mukatärkeitä hahmoja on niin paljon, että kukaan ei muista edes päähenkilön nimeä lopputekstien pyöriessä. Ainoa nopeasti mieleen tuleva tässä onnistunut elokuva on Terrence MallickinThin Red Line. Muut älköön yrittäkö, ette onnistu kuitenkaan. Vai mitä Ridley Scott?
Elokuvan upeaa visuaalista ilmettä ei edes yhdellä kohtuullisesti toimivalla silmällä varustettu voi moittia. Vaikka kuvaaja onkin Conrad L. Hallin menehtymisen vuoksi vaihtunut, on jälki edelleen upeaa. Mendes käyttää paljon käsivarakameraa, eikä kikkailu kuitenkaan mene yli. Jarhead on täynnä toinen toistaan upeampia kuvia. Monet näistä ah niin tyylikkäistä kohtauksista jäävät kuitenkin valitettavasti pelkäksi silmänkarkiksi, sillä Mendes ei ole millään malttanut jättää upeita, lähes taulumaisia otoksia käyttämättä vaikka niillä ei monessakaan tapauksessa ole yhteyttä itse tarinankerrontaan.
Jarhead ei missään nimessä ole huono kokemus. En nyt jaksa väittää olleeni mukana Persianlahden sodassa, mutta luulisin että Mendes on onnistunut varsin hyvin kuvaamaan Swoffordin yksikön epätoivoa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka miehet jotka on lyhyessä ajassa koulutettu tappamaan, turhautuvat ja muuttuvat jossain määrin itsetuhoisiksi, kun eivät pääse upottamaan luotia Mekkaan päin polvistuviin. Valitettavasti romaanissa ei kuitenkaan oikein ole ainesta elokuvaksi asti. Kaikki mukanaolijat tekevät näyttelijöitä ja visuaalisesta ilmeestä vastaavia myöten parhaansa. Tarinassa vain ei ole tarpeeksi potkua ja niin hyvin kuin tappamisen ja naisen puute tuleekin ilmi elokuvassa, en ainakaan minä saanut oikein otetta sotilaiden tuskasta. Tähän kun vielä lisätään rumaa päätään turhan tiuhaan hiekkasäkkien takaa nostava tylsyys, ollaan pisteessä jossa Swofford joutuu toteamaan että ”taulussa on, mutta ei tuolla osumalla mitalia napata”.
Kuva
Jarheadin Suomi-julkaisun kuvan voisi arvostella halutessaan vain yhdellä sanalla: erinomainen. Koska perinteet kuitenkin velvoittavat, on kerrottava myös seuraavat asiat. Roskia ei näy missään. Kuva on erittäin terävä pois lukien uutislähetykset ja muutamat muut kohtaukset, jolloin kyseessä on taiteellinen ratkaisu. Erityisesti lukuisat lämpöaallot aavikolla ovat upeaa katsottavaa. Tummien sävyjen toisto pääsee oikeuksiinsa kun öljy peittää sotilaiden näkyvyyden. Visuaalisesti nappiluokan elokuva on saanut ansaitsemansa käsittelyn.
Ääni
DD5.1-ääniraita pitää omalta osaltaan huolen siitä, että teknisistä seikoista ei jää kiinni Jarheadista nauttiminen. Sotakohtauksia saa hakea ja hakea, joten varsinaiseen tykitykseen ääniraita ei missään vaiheessa pääse. Tarjolla on kuitenkin korvia hivelevä yhdistelmä kranaatinpamahduksia ja virheettömästi toistuvaa dialogia. Äänikenttää hyödynnetään laajasti, eivätkä takakaiuttimiin upotetut rahat jää harmittamaan.
Extrat
Lisämateriaali on jaettu kahdelle levylle hieman normaalista poikkeavalla tavalla. Ensimmäisellä levyllä on perinteisten kommenttiraitojen lisäksi tiputettu myös vähän muuta herkkua. Dokumentit ovat kuitenkin omalla levyllään. Ellei nyt Jarheadin faniklubiin kuulu, niin yhden levyn julkaisun extrat kyllä riittävät varsin hyvin, sillä kommenttiraidat ovat varsin kiinnostavia.
Kommenttiraidat: muodostavat extra-tarjonnan kulmakivet. Sam Mendes tarjoilee vähän taukoja sisältävän informatiivisen kommenttiraidan Jarheadin kulissien takaa. Tasokas soolopuhelu kärsii ainoastaan siitä että kun seuraa ei ole, kyseessä on pikemminkin esitelmä. Itse nautin enemmän keskustelumaisista kommenttiraidoista, jota tässä julkaisussa edustaa sotilas / kirjailija Swoffordin ja käsikirjoittaja William Broylesin jutustelut. Parivaljakko keskittyy luonnollisesti pääasiassa käsikirjoitukseen ja kirjan adoptoimisesta elokuvakäyttöön. Molemmat ovat myös pitäneet armeijan vihreitä yllään, joten tältäkin puolelta tulee informaatiota. Kommenttiraidat ovat hyvin tasaväkisiä ja täydentävät onnistuneesti toisiaan. Yksiselitteistä paremmuutta on vaikea sanoa.
Deleted Scenes + Swofford-fantasies: parivaljakko voidaan aika hyvin niputtaa samaan kastiin. Poistettuja kohtauksia on tarjolla 11 ja ne ovat ihan katsottavaa materiaalia. Syyt kohtausten poistoon ja vähän muutakin pikkutietoa tarjoilee vaihtoehtoisella kommenttiraidalla ohjaaja Mendes parinaan leikkaaja Walter Murch. Myös Swoffordin fantasioihin on kommentit tarjolla.
News Interviews: olivat elokuvan ehkä heikoin osa-alue, enkä minä ainakaan jaksanut innostua tästä 16 minuuttisesta, jossa näytetään hahmojen fiiliksiä ja propagandakoneiston läpi suodatettuja mielipiteitä Persianlahden sodasta ja elämästä yleensä. Siinä missä teatterileikkauksessa näitä on tarjolla pari minuuttia, nyt mukana on leikkaamaton versio.
Semper FI - Life after Corps: 35 minuuttisessa dokumentissa kuullaan useampaa jompaankumpaan USA:n käymään Irakin vastaiseen maaotteluun osallistunutta sotilasta, joilla kullakin on erilainen taistelukokemus. Dokumentissa ei kuunnella sankaritarinoita tai selitetä kuola lentäen taisteluiden yksityiskohtia, vaan sen sijaan keskitytään sotilaiden arkielämään paluuseen. Muutaman veteraanin tarinat ovat siinä määrin samanlaisia, että lievää toistoa löytyy sieltä täältä. Kokonaisuutena Semper FI ajaa asiansa varsin näyttävästi. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tavata myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole taisteluista henkisesti selvinneet.
Background: käsittelee aluksi hyvin pitkälti lähinnä statistinäyttelijöiden käyttöä, rekrytointia ja kouluttamisesta elokuvan tekoa varten. Tekijät ovat kuitenkin loppupeleissä todella vähän pääosissa, se rooli on loppujen lopuksi omistettu muutamille Irakissa taistelleille sotilaille, jotka kertovat kokemuksistaan. Viimeisen 10 minuutin aikana onkin turhan paljon samaa jauhantaa mitä koko Semper FI -dokumentti sisältää. Puolituntinen paketti on kuitenkin varsin mielenkiintoinen katsottava jo sen vuoksi, että tämänkaltaisia paketteja näkee varsin harvoin.
Jarhead Diaries: puolituntinen dokumentti kertaa pääasiassa näyttelijöiden tuntoja ja kokemuksia sotilaan näyttelemisestä sekä jokapäiväisestä elämästä Jarheadin kuvauksissa. Vaikka siellä täällä joku irtokehu ohjaaja Sam Mendesta kohtaan jaetaankin, pysytään pääasiassa yllättävänkin pessimistisellä linjalla. Kuten muutkin 2. levyn dokumentit, niin myös tämä on mielenkiintoinen paketti. Vaikka pituutta jokaisella dokumentilla on varsin paljon, olisi näihin silti kuitenkin kaivannut pikkuriikkisen enemmän sisältöä, toiston maku on aika vahva niin dokumenttien sisällä kuin kokonaisuutta tarkastellessa.
Yhteenveto
Sam Mendes ei aivan osu kolmannella teatterielokuvallaan. American Beautyn ja Road to Perditionin asettamasta kovasta tasosta jäädään selvästi. Jarhead on ainoastaan ihan hyvä -tason kuvaus sotilaan elämästä sodassa ilman sotaa. Hienot näyttelijäsuoritukset ja upea visuaalinen ilme eivät pelasta hieman onttoa tarinan ja ohuiden henkilöiden yhdistelmää, joita tukee murhaavalla tulellaan toistavan hapuileva kerronta.
Kahden levyn Suomi-julkaisu on kaikin puolin huippulaatua. Laadukas kuvanlaatu ja puhdikas ääniraita tarjoavat hienon audiovisuaalisen kokemuksen. Lisämateriaaleja ei ole koostettu elokuvan markkinointi mielessä, vaan tarjolla on laadukkaita dokumentteja ja aivonystyröitä kiehtovia kommenttiraitoja.
Kuvat © Universal Pictures
Jouko Luhtala / DVD Plaza
Kommentit
Keskustelut
Facebook