Sorrow and the Pity (Suru ja sääli) - arvostelu
11.8.2006
Saksasta lähti vuodesta 1933 alkaen useita elokuvaohjaajia pakoon Hitlerin vainoja. Yksi lähtijöistä oli Max Ophüls, myöhemmin tunnetuksi tullut juutalainen ohjaaja, joka suuntasi matkansa aluksi Ranskaan. Sieltä mies kuitenkin eteni vielä Yhdysvaltoihin palaten Eurooppaan sodan jälkeen. Mukana maanpakoon lähti hänen poikansa MarcelOphüls (1927- ), josta myös tuli elokuvaohjaaja. Marcel Ophüls tunnetaan parhaiten toista maailmansotaa käsittelevistä dokumenteistään mm. Le Chagrin et la pitié (Suru ja sääli, 1969) sekä Hôtel Terminus (Hotelli Terminus, 1988). Toisen polven vainojen uhrina hän on sanonut tekevänsä filmeillään maailman tietoiseksi mitä todella Ranskassa tapahtui noina vuosina.
Sorrow and the Pity (Le Chagrin et la pitié, 1969) on reilut neljä tuntia kestävä kahteen osaan jaettu dokumenttielokuva. Filmi valottaa, millainen on Ranskan kansan historian suurin häpeätahra - vuosien 1940-44 välinen aika. Ranska antautui kesäkuussa -40, jolloin maa miehitettiin natsien toimesta ja muodostettiin Vichyn hallitus. Dokumentin ensimmäinen osa - Collapse (Kaatuminen) - paneutuu tarkasti tähän vaiheeseen. Toinen osa Choice (Valinta) taas käsittelee miehityksen aikaa, vastarintaliikettä ja miehityksen loppuvaiheita jälkimaininkeineen.
Elokuva etenee laajan arkistomateriaalin sekä vuonna 1969 tehtyjen haastattelujen sulassa yhteiselossa. Haastateltavina on toistakymmentä eri henkilöä. Mukana on ranskalaisia maanviljelijöitä, poliitikkoja, aristokraatteja sekä saksalaisia miehittäjiä. Monipuolinen haastateltavien joukko antaa erinomaisen kuvan siitä, miten vielä 60-luvun lopulla ranskalaiset tuntuvat kärsivän tapahtuneista - historian painolasti on suurta surua ja sääliä.
Tehdäkseen aiheesta eksaktimman on dokumentin viitekehykseksi valittu Clermont-Ferrandin teollisuuskaupunki Keski-Ranskasta. Kaupunki on noin 60km Vichystä, natsien nukkehallituksen paikasta, mutta siellä oli miehittäjiä sekä vankila ranskalaisille poliitikoille. Myös artistomateriaalia kaupungista oli saatavilla ja kaikkea tätä on pyritty käyttämään. Arkistomateriaalina on käytetty toki muutakin; natsien propagandafilmejä (mm. Jew Süss, 1940) sekä valokuvia.
Ophülsilla on tietysti henkilökohtainen agenda dokumentin tekemiseen, mutta mikä siitä tekee muuten niin kiinnostavan? Haastateltavat on valittu monipuolisesti. Heistä parhaiten mieleen jäivät maanviljelijäveljekset, jotka osallistuivat vastarintaliikkeeseen. Kiinnostava oli seurata myös Helmut Tausendia, ylpeää saksalaista entistä Wehrmachtin kapteenia. Oman pakotarinansa filmillä kertoo Pierre Mendès-France, joka vangittiin ja onnistui pakenemaan. Myöhemmin miehestä tuli Ranskan pääministeri. Anthony Eden taas puhuu miehityksestä englantilaisten näkökulmasta. Hän on mukana ranska-britannia suhteiden asiantuntevana poliitikkona ja ranskan ystävä. Kaikki haastateltavat antavat aiheeseen omanlaisen näkökulman. Myös ”pahiksia” on mukana, esimerkkinä Waffen-SS:n riveissä taistellut ranskalainen fasisti, joka tuntuu parhaansa mukaan kiertelevän haastattelijaa vaikeissa kysymyksissä.
Suru ja sääli on dokumenttinä hämmästyttävän vaikuttava. Sen perussävyyn ei kuulu kenenkään yksittäisen henkilön syyttely, vaan kollektiivisten haavojen parantaminen. Syyttely jää tosin katsojan tehtäväksi. Kieltämättä kylmiä väreitä alkaa nousta Wehrmactin upseerin puhuessa katumattomalla sävyllä tyttärensä häissä kuvatussa jaksossa. Samoin käy kun väärin vasikoitu nainen (Mme. Solagne) kertoo kidutuskokemuksistaan natsien käsissä. Haastattelut menevät tarinan mukana ja siksi ne on ripoteltu pitkin elokuvaa. Usein haastatteluissa kamera on zoomattu hyvin lähelle haastateltavaa. Tämä vakuuttaa sen, että puhe tulee varmasti kertojalta eikä ole manipuloitu. Samalla kamera kuvastaa kertojan intensiteetin ja paljastaa hermostuneisuuden.
Alunperin Ranskan televisiolle tehty dokumentti joutui vaikean aiheensa ja rankkojen kuviensa takia hyllylle. Kuvat ranskalaisista hakkaamassa ja telottamassa toisiaan olivat liikaa. Myös propagandafilmistä tuleva kritiikki Ranskan kansan voimattomuutta ja kenraali De Gaullea kohtaan varmistivat sen, että filmi näytettiin ensimmäisen kerran Ranskassa vasta vuonna 1981.
”Some people are resistants by nature. In other words, some people are naturally headstrong. Others on the contrary, try to adapt to the circumstances, and get what they can out of it. If you are a resistant over everything and nothing, you’re exaggerating. But if you accept everything, you’re lying.” [Georges Bidault]
Kuva
Mustavalkoinen laajakuva tarjotaan 1.78:1 kuvasuhteella. Kuva on rakeista, mutta tarkkaa. Mukaan on eksynyt hieman naarmuja ja roskia. Käytetty arkistomateriaali on laadultaan vaihtelevaa.
Ääni
Mono ääniraita pitää sisällään ranskankielistä puhetta. Englannin- ja saksakieliset puheet on dubattu ranskaksi. Taustamusiikkina soi mm. Maurice Chevalierin esittämä iskelmäkappale.
Extrat
2004 NFT Interview with Marcel Ophüls (29min)
77-vuotias ohjaaja kertoo sujuvalla englanninkielellä elokuvastaan. Mies tuntuu olevan hyvässä kunnossa ja heittelee ironiaa. Erittäin hyvä extra elokuvalle. Pätkä näytetään täyskuvalla ja ilman tekstejä.
Kotelossa toiseksi extraksi mainitaan Programme notes, mutta minä en sitä kummaltakaan kiekolta löytänyt.
Yhteenveto
Suru ja sääli (1969) on vaikuttava dokumentti ja erinomainen katselukokemus. Reilut neljä tuntia kartoitetaan Ranskan miehityksen aikaa aikalaisten haastattelujen kautta. Puhuvapää -efektiä ohjaaja Marcel Ophüls on onnistunut elävöittämään kuranteilla arkistomateriaaleilla, jotka saattavat järkyttää herkkää katsojaa.
Katselukokemusta häiritsi aivan vähän ajoittainen tekstien nopeasti ohi vilahtaminen. Muuten Brittiläisen Arrowin aluekooditon julkaisu tekee kunniaa dokumentille. Noin kymmenellä punnalla saatava dokkari ei ole kova sijoitus eriomaisesta dokumentista.
Kuvat © Arrow Film Distributors
Niiles Pajuranta / DVD Plaza
Kommentit
Keskustelut
Facebook