The Nanny – Kuolema kulkee talossa - arvostelu

13.3.2007

lastenhoitajat, elokuva, filmit, käsikirjoitukset, kuolemat, Fox, Klassikot, myrkytykset

10-vuotias Joey Fane (William Dix) palaa kotiinsa vietettyään kaksi vuotta laitoshoidossa pienen sisarensa hukuttamisesta syytettynä. Kotiinpaluu ei ole järin lämmin: Joeyn äiti on tuskaisista muistoista sekaisin, eikä kykene tulemaan Joeya vastaan. Virkamies-isä on kylmä ja etäinen. Perhettä vuosia palvellut vanha lastenhoitaja - kaikille tuttavallisesti pelkkä Nanny (Bette Davis) - on oikeastaan viimeinen lenkki, joka pitää perhettä jotenkin koossa. Joey kuitenkin vihaa Nannya ja väittää, että pikkusiskon hukkuminen oli Nannyn syytä. Pian Joeyn äiti joutuu myrkytyksen uhrina sairaalaan. Onko Joey häiriintynyt kauhukakara, kuten psykiatrit väittävät, vai voiko hänen väitteissään olla perää?

1930-luvun lopulla supertähtenä loistanut näyttelijätär Bette Davis teki pitkään satunnaisia matalan profiilin rooleja, kunnes vuoden 1962 hitti What Ever Happened to Baby Jane nosti hänet jopa Oscar-ehdokkaaksi. Elokuva käynnisti Sunset Boulevardista ammentaneen, pienimuotoisen alalajityypin, joka nosti monet naispuoliset Hollywood-veteraanit uudelleen tapetille. Bette Davisin ohella muun muassa Joan Crawford ja Olivia DeHavilland esittivät näissä elokuvissa kukin menneisyyteen juuttuneita persoonallisuuksia. Vuonna 1965 Englannissa valmistunut The Nanny - Kuolema kulkee talossa jatkaa samassa hengessä, ja se oli myös Davisin viimeinen varsinainen laaturooli.

Davisin rooli Nannynä on maanista Baby Janeaja Sweet Charlottea monta astetta hillitympi. Vaikka Hammer-tuotannosta onkin kyse, ei Nanny ole suoranaisesti ”lastenhoitaja helvetistä”, kuten voisi kuvitella, vaan hitaasti kehittyvä, psykologiseen puoleen painottuva thrilleri. Amerikkalainen Davis on yllättävän uskottava kärsivällisenä brittirouvana, aksentti ei sanottavammin käy korvaan. Davisin vastapuoli, nuori William Dix on yhtä toimiva valinta varhaiskypsäksi lapsityranniksi, eikä tarinan todellinen laita olekaan välttämättä aivan itsestään selvä. Käsikirjoituksen on kynäillyt Evelyn Piperin romaanin pohjalta Jimmy Sangster, joka on vastannut merkittävimpien Hammer-filmien käsikirjoituksista.

Psykologian opintoviikkoja keränneille The Nanny antaa varmasti paljonkin tulkittavaa auktoriteeteista ja perhesiteistä. Taustalla on sairaskertomus perheestä, joka on jättänyt surutyönsä tekemättä ja on siten romahtamispisteessä. Perheen isä pakenee töihinsä tai klubilleen, ja äiti on taantunut nyyhkyttäväksi raunioksi, joka tarvitsee enemmän lastenhoitajaa kuin perheen ainoa lapsi - joka on todellinen ongelmapesäke. Ennen pitkää myös lastenhoitajan näennäisen järkähtämättömän ulkokuoren taustalta löytyy menneisyyden painava taakka. Tasapainottavana elimenä yhteisössä toimii perheen tukena häärivä vaimon sisar, jota on kuin symbolisesti siunattu sydänvialla.

Paremmin leikkaajana ansioitunut ohjaaja Seth Holt teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana vain muutaman elokuvan, joista tämä on tunnetuin. Tyylillisesti The Nanny muistuttaa hieman Roman Polanskin varhaistuotantoa, samana vuonna valmistunut brittikauhun klassikko Repulsion tulee hetkittäin mieleen myös seuratessa Wendy Craigin suoritusta murenevana perheenäitinä. Holt ohjaa hitaasti ja huolella, melkeinpä turhankin eleettömästi tarkkaillen. Mollivoittoinen tarina etenee täten ehkä liiankin suoraviivaisesti, ja suuhun jää lievä pettymyksen maku lopputuloksen jäädessä etäiseksi. Yltiöpositiivinen loppukohtaus on tiettävästi levitysyhtiön painostuksesta tehty.

Kuva

Harry Waxmanin taidolla tallentama mustavalkoinen kuva toistuu alkuperäisessä esityssuhteessaan 1.85:1. Sivuhuomiona mainittakoon, että brittijulkaisija Optimumin versio (Ultimate Hammer Collection) on kuvasuhteeltaan 1.33:1, tosin open matte. Jonkinlaista restaurointia on Foxilla ilmeisesti suoritettu, mutta pieniä roskia vilahtelee ruudulla tuon tuostakin. Terävyys ja kontrastit ovat kohdallaan. Mainiosti lavastettujen sisäkuvien runsaasti ornamentoidut tapetit kertovat hyvin yksityiskohtien erottuvuudesta. Filmin lievä rakeisuus erottuu selvimmin tasaisilla, vaaleilla pinnoilla.

Ääni

Monoraita on tunkkainen ja taustakohina voimakasta. Elokuvan score on säästeliäs, musiikkia kuullaan vain muutamien kohtauksien taustalla. Tämä lisää osaltaan realismia, mutta mielestäni muutama kohtaus olisi kaivannut musiikillista elävöittämistä.

Extrat

Levyn ainoa ekstra, kaksiminuuttinen alkuperäistraileri on hieman naarmuinen, mutta sentään laajakuvamuodossa. Julkaisu on osa 20th Century Classics -sarjaa (numero 58), jolle ominaisesti peruskotelo on pakattu sinällään turhan pahvikuoren sisään. Aiemmin mainittu Optimumin britti-dvd sisältää myös Jimmy Sangsterin kommenttiraidan.

Yhteenveto

The Nanny on hitaasti rakentuva psykologinen thrilleri. Jännityksen kannalta tarinaa kehitellään kuitenkin hieman liian verkkaisesti, ja vasta viimeisellä puolituntisella päästään vauhtiin. Bette Davis on hyvässä vedossa vanhoilla päivillään, plussaa myös erittäin onnistuneista lapsirooleista. Julkaisun kuva on melko hyvä, ääniraita puutteellinen ja ekstrat jokseenkin olemattomat.

Kuvat © 20th Century Fox

Rotsten / DVD Plaza