Ruisrock tarjoili taas perinteisen ”kaikille jotain”-paketin. Lauantaina alue alkoi olla totaalisen jumissa, kun paikalle pamahti 30 000 festarikävijää juhlimaan suomirockin suuruuksien tahtiin. Perjantaina maksaneita asiakkaita oli vain 16 000 ja sunnuntaina 17 000. Väen vähyyden selittää todellisten meganimien puuttuminen. Tapahtuman parhaista ja kiinnostavimmista keikoista vastasivatkin pienemmät indie-ihmeet.

Dome.fi lähetti Ruissaloon Aki Lehden ja Mira Tulilahden. Lehti on käynyt Ruisrockissa 1990-luvun puolivälistä lähtien melkein joka vuosi ja Tulilahti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2009. Perjantaina parivaljakko ehti paikalle yhdysvaltalaisen Yeasayerin juuri aloittaessa.

Aki: Yeasayer on paremmasta päästä näistä Pitchforkin hypettämistä tanssirockbändeistä. Tähän mennessä julkaistut kaksi levyä eroavat toisistaan melkoisesti, ensimmäinen on juuri sellaista brooklynilaisen taidekoulukasvattien häröilyä ties millä Intia-vaikutteilla ja toinen suoraviivaisempaa tanssipoppia.

Mira: Tämä oli keikalla paljon levyjään parempi. Hipsteriviisari värähti välittömästi punaisen puolelle, mutta jumituskohdat ja tanssijytke pysyivät tasapainossa. Toivottavasti syksyllä tuleva uusi levy jatkaa tätä linjaa. 

Flogging Molly on esiintynyt Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana noin ties kuinka monta kertaa ja Ruisrockissakin bändi tuntuu ravaavan melkein joka vuosi. 

Aki: Olen nähnyt Flogging Mollylta ainakin kymmenen keikkaa ja koskaan se ei ole pettänyt. Viimeiset kaksi levyä ovat kyllä kolmeen ekaan verrattuna täyttä paskaa, mutta kyllä niidenkin biisejä kuunteli livenä. Miksei muuten ole olemassa suomeksi laulavaa irkkupunk-bändiä? Sehän myisi aivan taatusti. 

Mira: Energinen ja hieno livebändi, mutta jos näiltä on nähnyt yhden keikan, niin on nähnyt ne kaikki. Tämä oli minulle toinen kerta ja siinä on yksi liikaa. Miksi laulaja Dave Kingin pitää venyttää James Hetfield -tyyliin joka lauseen viimeisen sanan loppu-ah? Helvetin ärsyttävä tehokeino-ah.

Mustaschin tylsääkin tylsempää perushevistoneria tuli vilkaistua parin biisin ajan.

Aki: Ei näin väsynyttä rokkibändiä voi olla olemassakaan. Tähän verrattuna jopa Danko Jones tai Volbeat on nerokasta musiikkia. Neljä rumaa täysin karismatonta äijää pönöttää hievahtamatta lavalla jämäriffejä soittaen. Välillä otetaan vähän huikkaa jaloviinapullosta. Se on ilmeisesti näiden ruotsalaisten käsitys hurjasta rock-showsta.

Mira: Parasta Mustaschin keikassa oli se, että olin sen aikana bäkkärillä juomassa olutta. Huonointa se, että bändin soitto kuului sinne asti.

Teltassa esiintynyt Refused oli juuri oikealla lavalla soittamassa. Bändin paluuta on odotettu siitä lähtien kun se laittoi pillit pussiin kesken kiertueen vuonna 1998. Sen suosio on vuosien varrella kasvanut paljon suuremmaksi kuin mitä se oli aktiiviaikoina.

Aki: Dennis Lyxzén on aivan järjettömän energinen nokkamies, eikä muukaan bändi kohkaamisessa hänelle paljon hävinnyt. Kuten Lyxzén itsekin totesi, niin neljäkymppisenä liian kireisiin housuihin ahtautuneena hc-punkin paukutus ei ole maailman helpointa hommaa. Mutta mikä ihme yleisöä vaivasi? Se ei meinannut innostua millään. Jengi heräsi vasta viimeisenä soitetun New Noise-kappaleen aikana . Ehkä Refusedin ei niin suoraviivaisin materiaali oli edelleen liian haastavaa.

Mira: Minulle bändin biisit eivät olleet tuttuja, mutta eihän tuosta kohkauksesta voinut olla innostumatta. Levyt haltuun ja heti.

Pulp soitti Ruisrockissa viimeksi kuusitoista vuotta sitten. Silloin lavalla nähtiin hienostunut älykkörock-bändi. Pulpissa on aina ollut kyse brittiläisten, sopivasti kirjoja lukeneiden ja helvetin hyviä biisejä säveltävien muusikoiden bändistä. Tylsä se ei ole koskaan ollut, päinvastoin. Nyt esiintymisessä oli mukana Jarvis Cockerin kuivaa brittihuumoria ja orkesteri soitti vapautuneesti. Pitkän tauon jälkeen nyt vuoden verran keikkailleella bändillä ei ollut uusia biisejä soitettavana, mutta klassikoita kuunteli enemmän kuin mielellään. Cocker mainitsi jossain haastattelussa, että hän on säveltämässä uusia kappaleita.

Aki: Vuonna 1996 väijyin bändin Ruisrockin keikan lasten kiipeilytelineessä röhnöttäen, juoden hellepäivän lähemmäs kolmekymmentä asteiseksi lämmittänyttä vahvaa sokerista viiniä mehukattitonkasta. Keikka oli hyvä, paljon muuta siitä ei ole jäänyt mieleen. Ehkä en 18-vuotiaana vielä oikein tajunnnut Pulpin nerouden päälle.

Mira: Minä olin silloin vasta 10-vuotias ja kiipeilytelineessä tekemässä jotain ihan muuta kuin juomassa viiniä. Vaikka minulla ei Pulpiin samanlaista nostalgiasidettä olekaan, niin keikan voi tiivistää kertomalla sen olleen loistava. Cocker on muuten maailman karismaattisin mies. Jarvis ”sex on legs” Cocker.

Lauantain helteessä alueella alkoi välillä ahdistaa. 30000 ihmistä samassa paikassa oli jo vähän liikaa. Suurin osa porukasta oli paikalla katsomassa suomirock-suosikkeja kuten PMMP:tä, Chisua ja Scandinavian Music Groupia. Iskuryhmämme keskittyi kuitenkin muihin orkestereihin.

Räppiä ja mustalaismusiikkia yhdistelevää jonkin sortin superkokoonpanoa GG Caravania on syystäkin verrattu Jätkäjätkiin. Onhan bändeissä paljon samaa, mutta GG Caravan taitaa olla muista yhteyksistä tutuille muusikoille lähinnä hauskanpitoprojekti. Vaikka koko ryhmä saikin alkunsa hyväntekeväisyyskampanjasta.

Mira: Levyllä bändin soitto oli jotenkin turhan kliinistä ja tuotettua. Mahtoikohan siihen vaikuttaa ammattimuusikoiden ja huippusoittajien kuten Zarkus Poussan ja Marzi Nymanin mukanaolo? Keikalla meno oli paljon rempseämpää, ja kun keulakuvina on Paleface, Brandon, Redrama ja Tommy Lindgren, niin kyllähän tuollainen kööri helposti lietsoo festarikansan hurmokseen.

Aki: Tässä vedossa oli sitä levyltä uupuvaa luomufiilistä, heinälatoa ja cityhippeyttä. Beastie Boys-potpurista lisäpisteet. GG Caravan oli muuten toinen suomalainen bändi jonka olen kuullut coveroivan Beastie Boysien Sabotagea. Ensimmäinen oli Don Huonot / SubUrban Tribe- megakokoonpano Tavastialla vappuna 1996. Mutta sehän tekee periaatteessa jo kolme eri bändiä. Miten tämä liittyy mihinkään? En tiedä. Sen ainakin tiedän, että Lindgren räbäytti biisin paremmin kuin Kie von Hertzen.

The Cardigansin paluukeikkaa oli rantalavan eteen ahtautuneesta yleisömäärästä päätellen odotettu. Syytä siihen on vaikea keksiä, sillä ihan mukiinmenevän simppeleitä pop-kappaleita tekevä bändi on aina ollut livenä täysin onneton.

Aki: Nina Persson lauloi välillä ihan miten sattuu. Ääni tuntui olevan maassa.

Mira: Jos Mustasch oli tylsä, niin tämä esitys ylitti sen. Tai alitti. Ihan sama. Oliko siellä lavalla edes ketään? Meinasin nukahtaa jo parin biisin jälkeen. Bändin katsominen oli suunnilleen yhtä mielenkiintoista kuin odottaa hissinovien aukeamista. Hissimusiikiksi The Cardigans sopisikin. Ajatus harhaili koko keikan ajan jossain ihan muualla. Ehdin miettiä kotona odottavien kukkien kastelua ja eilistä Pulpin keikkaa.

Yhdysvaltalainen Santigold on ilmeisesti nuorison keskuudessa melkoisen suosittu. Telttalava oli täynnä alle parikymppistä bilettävää porukkaa. Kaksikkoamme täysin uusi tuttavuus ei saanut tanssimaan.

Aki: Poppibiisejä moderneilla konesoundeilla, pelkkää vuotta 2012. Minä taisin olla tälle tavaralle liian vanha. Hyvinhän nainen lauloi ja tanssijattaret tanssivat omituisesti. Pelkkien hienojen soundien varaan on kuitenkin turha lähteä rakentamaan keikkasettiä. Biisinsävellystaito oli hukassa, paria poikkeusta lukuunottamatta. Ne kappaleet olin tainnut kuulla aiemmin radiosta. Paitsi että enhän minä kuuntele radiota.

Mira: Kotona en pelkkään perseenheilutukseen tarkoitettua tavaraa kuuntelisi sekuntiakaan. Tuollaisella musalla on tietysti oma funktionsa. Minun korvaani Santigold kuulosti lähinnä vaatekaupassa taustalla soivalta kidutusmateriaalilta.

Huoratronilla riittää nykyään keikkaa ulkomailla, ja Ruisrockin lisäksi yhden miehen show nähtiin tänä kesänä Suomessa vain Tuskassa.

Aki: Tuskan keikalle eksyneet katsojat innostuivat laittamaan kunnon pitin pystyyn. Suurin osa hevikansasta tyytyi kuitenkin ruikuttamaan ettei konemusiikki kuulu metallifestareille.

Mira: Överiksi vedetty strobovälke ja korvia raastava konesäksätys oli vaikuttavaa vain yhden miehen aikaansaamaksi. Huoratronin hillitön hilluminen läppärinsä takana näytti myös hyvältä. Eli turha kitistä ettei yksi mies tietokoneensa kanssa voi saada kunnon showta aikaiseksi.

Sunnuntaina jo useamman päivän povattu kaatosade saapui vihdoin Ruissaloon ja alue muuttui mutavelliksi. 30 vuotta kasassa ollut Suicidal Tendencies soitti onneksi telttalavalla ja rankkasade unohtui ainakin hetkeksi.

Aki: Suikkarit ja laulajansa Mike ”Cyco Mico” Muir ovat kyllä melkoisia veijareita. Crossover-metelöinnin pionerit jaksavat olla vihaisia ja ottaa kantaa, mutta kohkaamisesta tuli taas hyvälle mielelle.

Mira: Varsinkin jättikokoisen rumpali Eric Mooren kikkailevaa soittoa ei voinut kuin ihastella. Miksi parhaat rumpalit ovat melkein aina kunnon köntyksiä?

Bloc Partya oli kai coolia digata joskus vuonna 2005 debyyttilevy Silent Alarmin aikoihin. Omapa on vikansa jos bändin tanssittava indie-rock ei trendipelleille enää kelpaa. Parin uuden kappaleen perusteella elokuussa ilmestyvä uusi levy vaikuttaa lupaavalta.

Mira: Onneksi bändi ei ole lähtenyt laulaja Kele Okereken soololevyn suuntaan, joka oli kammottavaa tusina-electroa. Setissä oli ihmeen paljon ensimmäisen levyn biisejä.

Aki: Toiselta levyltä ei tosiaan kuultu kuin pari kappaletta. Ihme, sillä onhan se ehdottomasti bändin paras tuotos. Uudet biisit olivat vähän saman tyyppistä matskua. Tunti vierähti sateesta huolimatta hetkessä ja soundit olivat kerrankin rantalavalla täydelliset.

Sunnuntain pääesiintyjä Snoop Dogg on esiintynyt Suomessa viime vuosina useasti. Kiinnostusta pilviveikon touhuihin näyttää edelleen löytyvän, ja niittylavan edusta oli täyteen ahdettu Snoopin aloittaessa vartin myöhässä.

Mira: Snoopin flegmaattinen flow on tietysti miehen tavaramerkki, mutta kovin väsyneeltä hän kuulosti. Jatkuva polttelu on tainnut viedä ainakin muistin, sillä lyriikat rullasivat koko keikan ajan lavalla olleesta prompterista.

Aki: Odotin keikalta paljon. Snoopin Coachellan veto yhdessä Dr Dren kanssa tuli väijyttyä livenä netistä ja siellä meno oli mielettömän hienoa. Oma osansa saattoi olla sillä, että mukana oli kunnon livebändi. Nyt messissä oli basisti ja rumpali, mutta ihan yhtä hyvin koko keikka olisi voinut olla mies ja levari-osastoa. Vanhat klassikot toimivat, mutta uudempaa materiaalia ei vaan jaksa.

Kokonaisuutena 43. Ruisrock oli mainio tapahtuma. Viime vuosien aikana se on lähestynyt monipuolisissa bändibuukkauksissaan Ilosaarirockia, joka ei ole lainkaan huono asia. 

Teksti: Aki Lehti ja Mira Tulilahti
Kuvat: Timo Hanhirova

Tagit: Ruisrock