Arvostelu: Coldplay taistelee samalla pienuutta ja suuruutta vastaan

26.10.2011

Artisti: Coldplay
Albumi: Mylo Xyloto
Julkaisupäivä: Ilmestynyt
Tuottaja: Makus Dravs, Daniel Green & Rik Simpson
Levy-yhtiö: Parlophone
Artistin kotisivu: www.coldplay.com

Coldplaylle oli helppo kääntää selkänsä parin levyn jälkeen, kun muutkin niin tekivät. Vai muuttuiko Coldplay muka huonoksi? Ei muuttunut, mutta ei se kyllä parantunutkaan.

Ei varmasti ole helppoa olla Chris Martin tai kukaan muukaan Coldplayn jäsenistä. Niin paljon on yhtyettä potkittu päähän sen jälkeen, kun joku keksi, että ”Coldplay yrittää olla U2 ja tahtoo vain stadioneille”. Olihan se osittain totta jo kolmannen albumin kohdalla, mutta hyvin yhtye hommansa oli hoitanut.

Coldplay aloitti herkkänä ja pienenä, mutta kasvoi kasvamistaan, kuten mikä tahansa osakeyhtiö, joka tavoittelee voittoa. Voittoa kertyi myynnin kasvaessa, mutta samalla kasvoi vastustus, joka ei tuntunut oikeutetulta, sillä Coldplay teki kuitenkin hyviä levyjä. Suuri osa mustamaalauksesta saattoikin johtua siitä, että yhtyeestä tuli niin iso, että kun se piti välivuoden, niin EMI:n oletettiin menevän konkurssiin. Silloin yhtyettä voi tietenkin kuvailla isoksi.

Mylo Xyloto on jo viides hyvä Coldplay-levy. Sitä herkkää tunnelmaa, joka löytyi ensimmäisistä albumeista, ei saada takaisin, mutta ei orkesteri ole myöskään röyhistelemässä rokkikukkotunkiolla muka maailman kovimpana räyhäävänä rahasampona, joka tekee mitä tahtoo ja himoaa vain suuruutta.

Mylo Xyloto sisältää kolmessa vartissa jokseenkin kaiken mitä olemme yhtyeeltä jo kuulleet ja vaikka biisimateriaalissa olisi toivomisen varaa, niin helmiäkin on tarjolla. Suurimmillaan yhtye on Paradisessa, joka raahautuu yllättävän suureellisesti Xylo Myloton jättiläisiin paljon esimerkiksi Every Teardrop Is A Waterfall -singleä voimallisemmin. Herkemmistä hetkistä parhaimmistoon nousevat yksinkertainen Up In Flames sekä Us Against The World, joiden sanomat ovat vain valitettavan vaisua osastoa. Välimuodoista löytyy albumin paras hetki, kun Charlie Brownin hyvyys mönkii toistojen myötä korviin uudelleen ja uudelleen.

Kaikista maailman naislaulajista Rihannan nappaaminen Coldplayn kelkkaan on hyvä markkinointikikka, joka lisää varmasti vihaa yhtyettä kohtaan. Toisaalta Rihannan läsnäolo avaa miljoonia uusia ovia pop-r’n’b -teinien keskuuteen ja kasvattaa jälleen yhtyeen saldoa. Princess Of China on varma hitti, mutta kappaleena hyvin keskinkertainen ja Coldplay-asteikolla valitettavan heikko.

Se, että Mylo Xyloto on rakennettu jonkinlaisena konseptilevynä rakastavaisista, ei kyllä avaudu kuulijalle kovinkaan helpolla. Muuten kokonaisuus onkin yllättävän helppo pureskella ja käsissämme on aidosti hyvä levyllinen Coldplayta. Ei paras eikä huonoin, vaan lähinnä keskinkertainen jatko parille edelliselle albumille. Pitää muistaa, että yhtyeelle itselleen tämä albumi oli jostain syystä työläs, mutta lopputuloksena syntynyt rokkilevy, joka ei vaikuta siltä, että kyseessä olisi suursatsaus. Tai sitten Coldplayn ideat on nyt käytetty ja tämä oli tässä.

Kappaleet

1. Mylo Xyloto
2. Hurts Like Heaven
3. Paradise
4. Charlie Brown
5. Us Against The World
6. M.M.I.X.
7. Every Teardrop Is A Waterfall
8. Major Minus
9. U.F.O.
10. Princess of China
11. Up In Flames
12. A Hopeful Transmission
13. Don’t Let It Break Your Heart
14. Up With The Birds

PlusMiinusNolla

+ Hyvä albumi, vaikka ei yhtyeen parhaimpiin kuulukaan
+ Coldplay rimpuilee pienuutta ja suuruutta vastaan hyvin tuloksin
- Herkkyys ei palannut tälläkään kerralla
- Rihanna

Arvostelija: Anssi Järvinen

Tagit: Coldplay, Mylo Xyloto, Chris Martin

Uusimmat jutut

1.

Itse kyllä pidän tästä albumista enemmän kuin esimerkiksi X&Y:stä. Levyn ensimmäinen puolisko onkin aivan parhautta. Toisella puoliskolla on oikein yrittämällä yritetty tehdä asioista vaiketa, mikä ei yksinkertaisesti vain toimi. Kyllä tältä levyltä silty Coldplayn parhaimmat biisit saattavat löytyä, sen näkee vuoden parin päästä.

2.

Alkuun tykkäsin tosi paljon kun oli ne edelliset itestäkin melko heikkoja. En tiiä vaan nyt sitten monen kuuntelemisen jälkeen tosiaan onko tämäkään kovin hyvä. Tuosta rihannasta kun en ollenkaan tykkää niin vaikuttaa paljon minuun.

3.

En uskalla vielä suuria sanoa, mutta vaikuttaa ainakin hyvältä. Mutta niinhän se viime albumikin alussa… Every Teardrop Is A Waterfall on hieno biisi kuten myös Hurts Like Heaven, Paradise ja Don’t Let It Break Your Heart. Ja mielestäni Rihanna sopii yllättävän hyvin kokonaisuuteen. Katsotaan mihin tämä albumi lähtee kääntymään, mutta ainakin vielä jaksaa kuunella.

4.

Pahoin pelkään, että Coldplay on näyttänyt jo parhaimpansa. Itse olen bändin suuri fani, ja kestokulutuksessani ovat viikottain X&Y ja Rush of Blood to the Head. Välillä Coldplay antaa pieniä toivon hetkiä, jotka pitävät kiinnostusta bändiin yllä. Näitä ovat kuluneelta vuodelta kappaleet Christmas light ja Moving to Mars. En vain voi käsittää millään, miksei jälkimmäinen biisi ole päätynyt levylle. Itse olen siis toistaiseksi levyyn pettynyt, parhaimmistoa ovat Paradise ja Charlie Brown. En ole valmis bändin muutokseen, kaipaan niitä koskettavia, pehmeitä melodioita, riisuvia lyriikoita ja Chrisin ihanaa falsettia levystä toiseen..