Beck: Modern Guilt (***)

10.7.2008

albumit, tyyli, jännitys, tavarat, 70-luku, rock, muoti, balladit, musiikki

Nero-titteliä koko uransa kantaneen Beckin Modern Guilt on lyhyt ja ytimekäs albumi, jonka pirteästä pirstaleisuudesta saamme kiittää tuottaja Danger Mousea.

Beck onnistui varmistamaan jo 1990-luvun puolivälissä, että saa loppuelämänsä tehdä juuri sitä mitä haluaa eli sekoilla tyylistä toiseen omassa musiikin ihmemaassaan. Kompromissit eivät kuulu Beckin uraan ja mies aina tipahtaa jaloilleen tekipä sitten mitä tahansa. Huonoillekin levyille on löytynyt ymmärrystä, vaikka aivan kuraa herra ei koskaan ole julkaissutkaan.

Kun aikaisemmat albumit ovat olleet lähinnä Beckin itsensä tai Dust Borthersin tai Nigel Godrichin tuottamia, niin Modern Guilt onkin Danger Mousen pirskahtelevan tuotannon tulosta. Kun tämä Gnarls Barkley -duon Brian Burton nimettiin taannoin Beck-tuottajaksi, niin asia tuntui jotenkin liiankin oikealta ratkaisulta. Vaikka viivaa näiden kahden sekoilijan välille ei aikaisemmin olisikaan osannut vetää, niin ratkaisu tuntui mitä parhaalta eikä yhteistyöhön tarvitse pettyä.

Vaikka The Information sekä Guero olivatkin hyviä levyjä, niin Modern Guilt onnistuu jollain tapaa vielä piristävämmin avaamaan niitä musiikillisia solmuja, joita Beck sotkuisessa päässään saa aikaiseksi. Mies onnistuu pinkomaan albumin aikana psykedeelisistä rockeista muodikkaisiin konesoundeihin, kuten kappaleessa Youthless, mutta missään vaiheessa jännitys ei katoa eikä levy kuulosta tylsältä. Outoa olisikin, jos 33 minuutin mittaisesta albumista olisi näiden herrojen jäljiltä muodostunut puuduttava.

Yllättävää on, että Modern Guilt kuulostaa niinkin tuoreelta kuin se kuulostaa, sillä loppujen lopuksi Beck ja Danger Mouse ovat hyödyntäneet suuren määrän 60- ja 70-lukujen rock-vaikutteita. Selkeimmin 60’s-soundit voi kuulla Chemtrails-singlellä. Soul Of A Man sekä Profanity Prayers ovat puolestaan selkeimmin 70-luvun jäänteitä tarjoavat raidat. Kun vaakakuppiin sekoitetaan rutisevia Squarepusher-tyyppisiä elementtejä ja Danger Mousen monikerroksisia elementtejä, niin lopputulokseksi saadaan vahva albumi.

Volcano-balladiin päättyvän Modern Guiltin luulisi lämmittävän Beck-fanien sydäntä, mutta keskuudessamme elää varmasti myös heitä, joille Danger Mousen läsnäolo on liikaa. Onhan mies muodissa eli juuri nyt ns. kuuma tuottaja ja Beck ei juuri moisesta ole aikaisemmin välittänyt. Silti näiden kahden yhteistyö tuntuu jokseenkin saumattomalta ja luovalta. Modern Guiltin ainoa suuri heikkous on sen pituus, sillä 10 kappaletta 33 minuutissa tarjoaa ikäänkuin vain näytteitä kaksikon veikeästi ideoidusta keitoksesta. Beck-albumiksi Modern Guilt on vartin verran liian lyhyt, mutta 33 minuuttiin on pakattu niin paljon tavaraa, että lopuksi kuulija voi ähkäistä hengästyneenä.

beck.com

Anssi Järvinen