Duran Duran: Astronaut

18.10.2004

astronautit, juhlat, Prince, rock, funk

80-luvun alkupuolella oli vain kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka rakastivat Duran Duranin korskeaa ja aggressiivisen pinnallista tanssi-pop-rockia sekä niitä jotka vihasivat sitä. Itse kuuluin molempiin ryhmiin. Siitä huolimatta Duranien alkuperäiskokoonpanon paluulevy on minullekin melkoinen antikliimaksi. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin pelkäsin, mutta ei läheskään niin hyvä kuin toivoin.

Suurin osa Astronautista kuulostaa siltä, että Duranit olisivat voineet tehdä levyn 1980-luvun lopulla. Muutama reipas poppipala, vähän kömpelösti Princeä mukailevaa funkia ja paljon eeppisiä syntikkamattoja. Vokalisti Simon Le Bon on yhtä sävytön kailottaja kuin aina ennenkin ja tekstittäjänä yhä taipuvainen melodramaattiseen hölynpölyyn.

Yrittämisen ja innon puutteeseen Duranien paluu ei kaadu, mutta hyvistä biiseistä sen sijaan on pulaa. Ainahan ei nimittäin muisteta eikä myönnetä, että bändin kultakausi oli ennen kaikkea hienojen popsävellysten juhlaa.

Aurinkoinen avausraita (Reach Up For The) Sunrise ja samasta puusta veistetty Taste The Summer ovat hiukan liian ilmeisiä todisteluja siitä, että kyllä glam-sedätkin vielä jaksavat. Levyn loppupään Bowie/Roxy Music -henkisistä tunnelmamaalailuista taas on vaikeaa muistaa mitään useammankaan kuuntelun jälkeen. Harvat helmetkin toistavat kovin uskollisesti Duranien myöhäiskauden onnistumisia: Bedroom Toys tuo mieleen Skin Traden ja komean melodinen Finest Hour on eräänlainen Ordinary World II.

Teksti: Antti Isokangas / Nöjesguiden