Hanna Marsh: Play (***)
1.3.2008
Chameleon Girl -debyytillään hennon laululintumaisesti esiintynyt Hanna Marsh on Play-albumillaan siirtynyt rytmikkäämpään ja popimpaan suuntaan unohtamatta leikkimistä upealla äänellään.
Hanna Marsh onnistui ensimmäisellä albumillaan tulkitsemaan tarunhohtoista musiikkiaan ultrakevyesti, mutta törmäsi tylysti siihen tosiasiaan, että Tori Amos ja Kate Bush olivatkin liian pyhiä artisteja, jotta kukaan voisi koskaan olla kuten he. Niinpä Play tarjoaa kuin jatko-osan debyytille, mutta vie meidät rankempiin ja rytmikkäämpiin maastoihin unohtamatta silti olla herkkä ja täynnä yllätyksiä.
Vaikka Hanna on nyt valinnut tuhdimmat taustat musiikkiinsa, niin samalla teoksiin on jätetty tarpeeksi ilmaa ja tilaa naisen äänelle. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, niin myös nyt päävastuu musiikillisesta toteutuksesta on tähden itsensä lisäksi Jarmo Saarella. Vahvistusta on haettu Ruotsista eli albumin aloittava Broken Flower sekä Up on the Bridge on tuotatettu Lennart Östlundin käsissä. Molemmat ovat Playn parhaimmistoa pop-perspektiivistä tarkasteltuna, vaikka Up on the Bridge on albumin suoraviivaisin teos ja ikäänkuin kuin Chris Rean taustoille ladattu Marsh-viisu. Yhdistelmä toimii yllättävän kivuttomasti.
Playn vahvuus on sävellysten kauneudessa ja Hanna Marshin äänessä, joka on parhaimmillaan eeppisessä lopetusbiisissä The Dreamer and the Brave One, mutta heikoimmillaan albumin ainoassa epäonnisen teennäisessä revittelyssä The Way Home. Biisi kuulostaa siltä kuin jazz-miehet olisivat saaneet rock-herätyksen kesken jammailun ja Hanna on pakotettu kokeilemaan rajojaan.
Jos oli debyyttilevy liian hauras ja kaunis löytääkseen kuulijakuntansa, niin helpolla ei pääse yleisö tälläkään kerralla, sillä Play tarjoaa niin monipuolisen katsauksen Marshin sielunmaisemaan, että siitä on vaikea päästä täysin selville. Kaikkea on kokeiltu ja jopa hieman liikaakin eli yhdeksässä biisissä ehditään yrittää liian monen rajan ylittämistä.
PlusMiinusNolla
+ Hanna Marshin heleälle ja persoonalliselle äänelle annettu tilaa
- The Way Home ei naurata. Se itkettää.
+ Lennart Östlund kaivanut Hannasta esiin pop-tähden
- Albumillinen ei riitä kaikkien erikoisten ideoiden toteuttamiseen
Lisää Hanna Marsh -artikkeleita Kaistalla:
Chameleon Girl -albumiarvostelu
Anssi Järvinen
- 1.
-
Uskomattoman hieno suomalaiseksi pop-levyksi! Itse annan tälle ***** -tähteä. Upea! Parhaimia, jos ei paras suomessa tehty (no, pari biisiä Ruotsissa)!
Soundi **** kirjoittaa
”The Dreamer And The Brave One voi hyvin olla tyylilajissaan hienoin kappale, mitä Suomessa on tehty.”
Kettutyttö
- 2.
-
Upea levy. Annan tälle **** tähteä myös. Erityisesti rakastan Floatingia, The Gost Trainia ja The Dreamer And The Brave
- 3.
-
Upean monipuolinen ja vaikuttava levy kokonaisuudessaan, suosittelen ehdottomasti! Ja täytyy sanoa että ainakin minuun myös biisi The Way Home uppoaa kovastikin, toimii ikään kuin jatkona ensimmäisen levyn Merry-Go-Roundille :)
- 4.
-
Eka levy oli kaunis ja odotin kyll tältäkin paljon. Vähän petyin mut eipä tää huono kuitenkaa oo.
- 5.
-
On sanottava, että The Dreamer and the Brave One on valtavan hieno biisi.
Kaiken kaikkiaan laadukasta työtä ja upeaa laulua. Suosittelen. - 6.
-
Hieno Albumi! Ja käykää ihmeessa katsomassa Hannaa livenä, esim. Anssin kritisoima ”The Way Home” toimii fantastisesti livenä! : ) (Ja ihan hyvin mielestäni myös levyllä).
Ilves
Ps. Helsingin-Sanomat/Nyt, Ilkka, Itä-Savo ja Soundi ovat antaneet albumille **** (neljä) tähteä, joka mielestäni on oikeudenmukaisempi arvosana hienolle albumille!
Kommentit
Keskustelut
Facebook