Levyarvostelu: Per Gessle - Party Crasher

16.12.2008

albumit, ruotsalaiset, musiikki, Thai, Klassikot, tyyli, takit, rock, kitara

Kappaleet: 1. Silly Really 2. The Party Pleaser 3. Stuck Here With Me  4. Sing Along 5. Gut Feeling 6. Perfect Excuse 7. Breathe Life Into Me  8. Hey, I Died And Went To Heaven 9. Kissing Is The Key 10. Thai With  A Twist 11. I Didn?t Mean To Turn You On 12. Doesn’t Make Sense
Tuottaja: Clarence Öfwerman
Levy-yhtiö: EMI
Artistin kotisivu: www.gessle.com

Roxette-mies Per Gessle on säikäyttänyt ruotsalaiset. Party Crasher  -albumi ei olekaan vakavaa ja oikeilla soittimilla soitettua  poprockia, vaan kevyttä konepoppia.

Roxettesta ruotsalaiset ovat aina jaksaneet olla ylpeitä. Tai jaksoivat olla vielä yhtyeen ollessa huippuvedossa kaikkialla. Kun suosio kutistui megaluokan hiteistä ja julkaisuja tuli markkinoille hitaasti, niin kansa oli valmis kääntämään takkinsa. Hampaat irvessä vielä hyväksyttiin sairas laulajatar ja kitaraan tarttunut biisinikkari sooloinakin, mutta kuudes Gessle-levy rysähtikin korviin tyylillä, jota edes trendikäs naapurikansamme ei taida tajuta.

Gesslen Party Crasherilla on poppia, joka on paljon kevyempää kuin Roxettekaan on koskaan tehnyt. Party Crasher on kuin Gessle olisi tehnyt musiikkia 1980-luvun laitteilla ja Pet Shop Boysia kuunnellen. Muodikastakin tämä on, mutta sitä Gessle tuskin on miettinyt albumiaan tehdessä, sillä sen verran taitaa olla säästöjä vielä jäljellä, että mies saa tehdä mitä haluaa. Tai olla vaikka tekemättä mitään.

Party Crasher kajahtaa käyntiin Silly Really -singlellä, joka on yksi vuoden tarttuvimmista popralleista. Radioystävällinen, hauska ja taitavasti tuotettu raita on purematta nielaistavissa, vaikka   italodiscotaustoineen se on myös ärsyttävän yksinkertainen. Silly Really on kuitenkin osoitus siitä, että Gessle on taitava biisintekijä ja Roxettena tämä olisi varmasti listattu jo kaikille hittisoittolistoille.

Silly Reallyn lisäksi tanssilattiaystävällistä materiaalia Party Crasherilla ei ole paljon, mutta nekin pari raitaa, jotka tällaisiksi laskettakoon, ovat kyllä upeita. Albumin ehdottomasti hienoin raita on Kissing Is The Key, jossa Helena Josefsson nousee pääosaan ja kuulostaa kieltämättä täydelliseltä valinnalta laulajaksi. Josefssonin rooli on albumilla muutenkin suuri ja tämä tietysti kiukuttaa ruotsalaisia entistä enemmän, kun Josefssonin pitäisi olla Fredriksson.

Marie Fredrikssonia levyllä ei kuitenkaan ole, joten balladien hyväksyminen tuntuu paikoin kivuliaalta, mutta ne ovat silti hyviä. Gessle osaa murskata sydämet yksinkertaisilla sanoituksilla, soittaa kiehtovan yksinkertaisia pianomelodioita ja sovittaa vähäeleisen musiikin muotoon, joka kuulostaa nautinnolliselta. Parhaat onnistumiset näistä herkimmistä hetkistä ovat Hey, I Died Nad Went To Heaven sekä Perfect Excuse, jotka eivät ehkä ole klassikoita, mutta hienoja Gessle-hetkiä kuitenkin.

Party Crasherin heikkoihin hetkiin kuuluvat vain teennäiset rokkirynnistykset, kuten Gut Feeling ja Thai With A Twist. Biiseinä kelvolliset kappaleet eivät sovi albumikokonaisuuteen ja Gesslestä ei saa rokkaria villeimmissä painajaisissakaan. Niinpä ilman niitä Party Crasher olisi erittäin hyvä albumi, mutta jää nyt kokonaisuutena keskikastiin. Harmittavaa, että pari-kolme välimallin ratkaisua pilaa hienon levy.

Anssi Järvinen