Levyarvostelu: Risto - Sähköhäiriöön

25.2.2009

albumit, Kulttuuriteot, pahoinpitely, kauneus, kitara, uni, levyarvostelut, musiikki, mielenterveys

Kappaleet: 1. Sähköhäiriöön 2. Elävä ihmisjumala 3. Ihmisen kaltainen 4. Ilta-aurinko hymyilee 5. Viikkoja 6. Onko paha uni nyt päättynyt? 7. Rokkipojan laulu 8. Ihmeauto KITT 9. Hiljaa,hiljaa 10. Putoan kaivossa
Tuottaja: Risto
Levy-yhtiö: Fonal
Artistin kotisivu: www.fonal.com/risto/

Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumillaan säväyttänyt Risto jatkaa herkullisen sekoilun ja avohoitorockin parissa Sähköhäiriöön-albumillaan. Kirosanat ja epäilyttävät hankkeet siivittävät tätäkin teoskokonaisuutta.

On jokseenkin turhaa pyristellä sitä tosiasiaa vastaan, että Riston Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumissa oli jotain, joka kierosti ihastutti jokaista kuulijaa. Ei levy jokaiseen kotiin tietenkään päätynyt eikä sitä todellisuudessa edes kovin moni kuullut, mutta sen kuulleet varmasti ainakin yrittivät kuulla mitä Ristolla oli sanottavana. Olihan sitä asiaakin, mutta pitkälti albumi kertoi omalla
sairaalla tavallaan tarinoita, joiden todenperäisyyttä ei kukaan voi todistaa tai kiistää. Tuskin edes Risto.

Sama sekoilu jatkuu Riston kolmannella studioalbumilla eli jälleen ollaan kamoissa, nähdään painajaisia ja Homer Simpsonin päitä sekä yritetään keinolla millä hyvänsä pysyä järjissään kaikesta ihmeellisyydestä huolimatta. Jo nimibiisin alkusanat kertovat mitä tulossa on: ”Beibi tule lähemmäs, painaudu kii. Mulla pimenee kohta, tunnen sen niin selvästi”. Avauspuheenvuoron jälkeen voikin siirtyä syvemmälle yhä sekavampiin ja sokkeloisimpiin taruihin.

Parhaimmillaan Risto on ollessaan ikään kuin tilassa, josta voi milloin tahansa lipsahtaa lopullisen hulluuden pauloihin tai pohjattomaan rotkoon. Näitä hetkiä on tarjolla jokseenkin kymmenen kappaletta eli jokainen viisu on toinen toistaan järjettömämpi. Vai voiko joku muka aidosti ymmärtää Ihmeauto KITT -sanoituksia? Ei voi eikä ole tarkoituskaan, mutta ihmeellisiltä ne kuulostavat. Riston sanoituksissa voi kuulla neroutta samaan tapaan kuin nähdä Kalervo Palsan maalauksissa kauneutta.

Musiikki Sähköhäiriöön-albumilla on jälleen kotikutoista, sekavaa ja huteraa. Syntetisaattorit vinkuvat yksinkertaista ulinaansa, kitarat rämisevät ja särisevät ikään kuin niiden soitto olisi pahoinpitelyä, joka johtaa vain itsensä satuttamiseen. Kaikesta huolimatta äänet onnistutaan jotenkin järjestämään niin, että pelkkää riitasointua Risto ei tarjoa.

Kaikessa mielettömyydessään Sähköhäiriöön on jälleen kulttuuriteko, johon kannattaa tutustua, vaikka se ajaisi turmioon. Jos tällainen Risto olisi olemassa ja hän rakastuisi Eleanoora Rosenholmiin, niin Suomi näkisi sellaiset lööpit päivästä toiseen, että kansakunnan mielenterveys ei voisi olla järkkymättä.

Anssi Järvinen