Manic Street Preachers: Lifeblood

10.11.2004

uutuudet, inkvisitio, kitara, diktatuuri, Neuvostoliitto, albumit, Venäjä, Espanja, Wales, U2

Tämä bändi se ei sitten pelkää ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Kun maailma odottaa kakat housussa Bushin toista kautta, Manicsit kritisoivat Richard Nixonia Yhdysvaltain presidenttinä. Kun Venäjä näyttää lipsuvan Putinin johdolla takaisin kohti diktatuuria, bändi tekee muinaisen Neuvostoliiton avoimuuspolitiikan mukaan nimetyn laulun Glasnost. Ja kaupan päälle Walesin vesselit avaavat paluualbuminsa 1985-nimisellä laululla, joka kertoo aina ajankohtaisesta vuodesta 1985. Saman tienhän levyllä olisi voinut sanoa muutaman painavan sanan myös feodaalijärjestelmän ja Espanjan inkvisition epäreiluudesta.

Totta puhuen on iloinen yllätys, ettei yhtye ole tämän ajankohtaisempi. Päällekäyvä paasaus – sekä tekstillinen että musiikillinen – on nimittäin aina ollut Manicsien epämiellyttävin piirre. Uutuudellaan yhtye on kuitenkin tehnyt ikään kuin aikuisemman, seesteisemmän ja popimman version onnistuneimmasta albumistaan Everything Must Go.

Välillä tuntuu jopa siltä, että Manics on päättänyt olevansa pohjimmiltaan 80-lukulainen aikuisrockyhtye. Bowie-yhteyksistään tutun Tony Viscontin tuottama levy tuo jatkuvasti mieleen takavuosien tuulentuivertamia stadionsuuruuksia. Jos Empty Soulsille lisäisi The Edgen kitaran, se voisi olla The Joshua Tree -kauden U2:ta. A Song For Departure taas on epätodennäköinen mutta onnistunut yhdistelmä vanhaa Manicsia, Abbaa ja A-hata. Metsään menee oikeastaan vain singlelohkaisu The Love Of Richard Nixon, jossa bändi epäonnistuu yhtä aikaa sekä paasauksessa että purkkapopin teossa.

LifeBlood muistuttaa tavallaan myös R.E.M.:in uutukaista Around The Sunia. Poliittiset veteraanibändit ovat tehneet levyt, jotka ovat vähemmän poliittisia ja enemmän viihteellisiä kuin yhtyeet itse todennäköisesti suostuvat myöntämäänkään. Manicsien tapauksessa tämä on vain hyvä asia.

Teksti: Antti Isokangas / Nöjesguiden