New Order: Waiting For The Siren's Call

21.4.2005

uutuudet, Klassikot, rock, popmusiikki, sinkut, reggae, Tukholma

Patrik Forshage antoi Tukholman Nöjesguidenissa New Orderille arvosanan huonoimman mahdollisen arvosanan. ”Vähän 80-luvun kitarapoppia tarpeettomilla kitarasooloilla, vähän päämäärätöntä rockia, paljon suuruudenaikojen tyylistä syntikkapoppia tyhjäkäynnillä ja kaiken lisäksi reggaebiisi, joka kuulostaa pilaantuneelta UB40:lta. New Orderista on tullut Status Quo”, hän kirjoittaa.

Olen paljolti samaa mieltä Forshagen perustelujen kanssa, mutta eri mieltä johtopäätöksistä. New Order on aikoinaan ollut uutta luova ja tärkeä yhtye, mutta sen vallakumouksellisuus on aina ollut pakotonta, melkein kuin vahingossa syntynyttä. Kypsässä vaari-iässä bändi ei tietenkään enää riko rajoja samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Toisaalta bändi kuulostaa yhä New Orderilta pakottomasti, melkein kuin vahingossa.

New Orderilla on periaatteessa kaksi biisiä (se nopea ja haikea sekä se hidas ja haikea), Peter Hookin polven ja nilkan välissä syntyvä bassosoundi on ollut klisee kohta jo 20 vuotta, ja Bernard Sumner lienee popmusiikin historian menestyksekkäin laulaja-sanoittaja, joka ei osaa laulaa eikä sanoittaa, tai jos osaa, ei viitsi kovin usein. Haastakaa minut oikeuteen, mutta minun mielestäni bändi kuulostaa suurimman osan ajasta loistavalta.

Toki New Orderkin on parhaimmillaan silloin kun se saa aikaiseksi hyviä biisejä. Uutuudella niitä on ehkä enemmän kuin millään levyllä sitten vuoden 1988 Technique-klassikon. Sinkku Krafty (se nopea ja haikea) on täydellisen ajaton new wave -poppis. Levyn nimibiisi (se hidas ja haikea) ja Turn (samoin) tarjoavat puolestaan pari bändin uran kauneimpiin kuuluvista melodioista.

Itse asiassa New Order on huonoimmillaan silloin kun se yrittää poiketa patentoidusta New Order -kaavastaan. Bändin reggae ei ole niin kamalaa kuin Patrik Forshage väittää, ainoastaan vähän hassua. Guilt Is A Useless Emotion on ihan kelvollinen eurodiskohumppa jos pitää eurodiskohumpasta. Garage-rockibiisi Working Overtime lopettaa puolestaan kertaheitolla spekulaatiot siitä, miltä New Order kuulostaisi jos se olisi 22-Pistepirkko.

New Order toistaa itseään. Haastakaa bändi oikeuteen. Tai haastakaa ennemmin projektin todellinen itseään huoraava raakki – bändin hovigraafikko Peter Saville, jonka ruma ja laiska mukaminimalistinen kansituherrus ei olisi kelvannut edes Hausmyllyn levynkanneksi vuonna 1992.

Teksti: Antti Isokangas / Nöjesguiden