Pearl Jam: Pearl Jam

10.5.2006

rock, energia, keski-ikäiset, Bruce Springsteen, Bob Dylan, uravalinta, konsertit, itsemurha, sävellykset, teini-ikäiset

Viisitoistavuotias Pearl Jam on platinatason kultti-ilmiö: yhtye joka pärjää yhtälailla pop-listoilla ja villitsee keski-ikäistyviä vaihtoehtohippejä. Maailmalle edelleen teini-ikäisen lailla kiukutteleva laulaja Eddie Vedder on kiusallisen teennäinen hahmo, mutta toisaalta yhtyeelle on pakko nostaa hattua, koska se on ainoita 90-luvun grunge-aallon selviytyjistä.

Kiistämättömän omapäisiä uravalintoja (ehkä 70 konsertin kiertueen jokaisen keikan julkaiseminen omana konserttilevynään täyttää jo kaupallisen itsemurhan kriteerit) suosiva Pearl Jam on tehnyt kolmen ensimmäisen levynsä jälkeen todella epätasapainoista jälkeä. Yhtyeen kahdeksas albumi Pearl Jam on paluu alkuaikojen rosoiseen hard rock -soundiin – huonoimpina hetkinään. Yhtye osoittaa omaavansa vielä energiaa. Ikävä kyllä energia tuhlataan levyn ensimmäisen puoliskon aikana moneen kertaan kuultuihin keskinkertaisiin riffirockeihin ja päämäärättömään jammailuun.

Se mikä teki alun perin Pearl Jamin kiinnostavaksi oli heidän kykynsä yhdistää 70-luvun stadionrockin melodisuus ja mahtipontisuus postpunkin kyyniseen raivoon ja ennen kaikkea omaperäisiin lauluihin. Nyt bändillä tuntuu välillä olevan lähinnä tarve todistella itselleen, että se jaksaa edelleen pysyä kasassa ja soittaa rockia. Levyn lopulla yhtye rauhoittuu onneksi esittämään ihan oikeasti hyviä sävellyksiä.

Keski-ikäinen Pearl Jam on kiinnostavampi jäljitellessään Bob Dylania (Come Back) tai Bruce Springsteeniä ja Neil Youngia (Unemployable) kuin Stoogesia (Big Wave) ja AC/DC:tä (Comatose), vaikkeivät kaikki yhtyeen fanit tätä hyväksyisikään. Elokuvallinen Inside Job lopettaa levyn kauniimmin kuin alkupään riffirallin perusteella olisi voinut ikinä kuvitella.

3/6

Teksti: Teemu Fiilin / V