Rattus: Uudet Piikit (***)

7.11.2007

sävellykset, Brasilia, Hauvat, punk, juhlat, TV, kravatti, viina, filosofia, albumit

Rattus on rautaa! Näinhän tämä Suomi-hc:n kantaryhmä lauloi jo vuonna 1981. Tuohon yhteishoilaukseen yhtyivät niin Suomen punkkarit, kuin Brasilian metallipäätkin. Rautaa Rattus on edelleen, vaikka välissä on lähes kolme vuosikymmentä.

80-luvun lopulla hajonnut ryhmä kasasi rivinsä uudelleen comeback-keikkaa varten vuonna 2001. Pian keikan jälkeen Rattuksen paluu sai lihaa ympärilleen. Vuosina 2004 – 2005 Vilppulan pojat keikkailivat muun muassa Yhdysvalloissa sekä Keski-Euroopassa. Syyskuussa 2005 bändi äänitti ensimmäisen studioalbuminsa. Tuohon päivään asti Rattuksen rähinää oli tarjolla ainoastaan harvinaisten seiskatuumaisten ep:iden ja erilaisten kokoelmalevyjen muodossa.

Mikäli pääkoppani hajanaiset muistikerrostumat eivät ole ihan solmussa, Rattuksen ensimmäinen virallinen studioalbumi oli sangen metallista punkkia, pienillä suomirock-nyansseilla maustettuna. Uudet piikit jatkaa samoilla linjoilla, hieman edellistä kierrosta väkevämpänä. Vaikka Rattuksen musiikillinen anti poikkeaakin 80-luvun kultapäivistä, perusasiat ovat ennallaan;  Motörhead ja Dead Kennedys ovat edelleen vahvasti läsnä sävellyksissä, yhteiskunnassa on edelleen yhtä paljon mätää ja maailmassa yhtä paljon suolen sisällöksi joutavia ihmispaholaisia.

Rattus lukeutuu niihin punk-bändeihin, jotka eivät välitä genre-säännöistä ja uskaltavat höllentää tiukkoja punk-kettinkejä. Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Uudet piikit -albumia kuunnellessa käy kuitenkin selväksi, että veteraaneillakin riittää mielenkiintoa jauhaa tuoreempaa luuta. Jo edellisellä levyllä kuultiin Kotiteollisuus-vaikutteita, ja Hynysen henki on vahvasta läsnä tälläkin kertaa, etenkin biisissä Juhlia Ne Saa. Tv ja Perse puolestaan sisältää Slayerimäistä tummuutta. Orjalaiva optimia hakee suorastaa hittimäisiä melodioita luopumatta kuitenkaan tinkimättömästä asenteesta. Toimiva naljailu on edelleen yksi Rattuksen valttikortteja. On aika näyttää keskisormea roskalehdistölle, ja biisin vinksahtanut rytmitys luo mielikuvan kravattiinsa tukehtuvasta ja lööpeistä eliksiirinsä saavasta oravanpyörä-ihmisestä. Ihanan ilkeää!

Vapautuneesta tunnelmasta huolimatta, levyn puolenvälin jälkeen alkaa haukottaa. Riippakiveksi muodostuu tuotoksen kesto. Lähes 40 minuuttia Rattus-raivoa on turhan tuhti paketti yhdellä istumalla. Muutama kappale olisi kannattanut tiputtaa pelistä pois ennen studioon menoa. Esimerkiksi Saukon Anu on sävellyksenä keskinkertainen ja vitsinäkin vanhentunut.

Eipä sillä, kyllä tämän levyn myötä kehtaa Brasiliaan lähteä soittamaan. Rattuksessa on edelleen sitä alkuvoimaista viehätystä.

Akseli Heikkilä