Smashing Pumpkins: Zeitgeist
22.7.2007
The Smashing Pumpkinsin lopettaessa uransa vuosituhannen vaihteessa olivat sen parhaat päivät jo takana. Vuonna 1995 ilmestynyt ”Mellon Collie & Infinite Sadness” oli turhasta pituudestaan huolimatta 90-luvun parhaita rock-albumeita, ja vielä vuonna 1998 ilmestyneellä Adorellakin bändi onnistui tarjoilemaan alkupaloja maittavamman aterian. Viimeiseksi viralliseksi levyksi jäänyt ”Machina” oli kuitenkin jo niin paha pöhöä ja läpisoittelua, etteivät edes sen tähtihetket (”Everlasting Gaze” ja ”Stand Inside Your Love”) kyenneet albumia pelastamaan.
Bändi vielä pahensi asiaa julkaisemalla albumille jatko-osan, ”Machina II”:n. Ilmaisjakeluun netissä päätyneen albumin yksikään raita ei olisi vielä muutamaa vuotta aikaisemmin kelvannut Pumpkinsin singlen b-puolta paremmalle paikalle. The Smashing Pumpkinsin hautaaminen olikin vuosituhannen vaihteessa oikeastaan tyylikäs veto, jolla bändi säilytti kasvonsa viime hetken rupsahtamisesta huolimatta.
Tai niinhän sitä luultiin. Moni arvasi jo syksyllä 2000, ettei The Smashing Pumpkinsin historiaa olla vielä kirjoitettu loppuun. Bändin pakollista paluuta odoteltiin kuitenkin yllättävän monta vuotta. Zeitgeistia edelsi sekä Zwanin yltiöpirteä ”Mary Star of the Sea” että Billy Corganin ”TheFutureEmbrace”, joka kumarsi turhankin syvään 80-luvun soundien suuntaan.
The Smashing Pumpkinsin uutuuden ilmestyessä bändin keulakuva Corgan ei ole siis liki 10 vuoteen saanut aikaiseksi albumia, josta Pumpkins-fani olisi tosissaan jaksanut innostua. Vähäinenkin kiinnostus Zeitgeistia kohtaan kumpusikin toiveesta, että bändi olisi palannut 90-luvun alun minimalistisempaan ilmaisuun Machinan kahdeksanminuuttisten rock-aarioiden sijaan. Valitettavasti niin ei ole käynyt. Huono levy Zeitgeist ei silti ole.
Albumin avaavalla ja Transformers-leffan soundtrackillekin naitetulla ”Doomsday Clockilla” The Smashing Pumpkins kuulostaa vanhalta leijonalta, joka koettaa murinallaan todistaa kykenevänsä yhä seeprankaatoon. Ei siis ihan niin loistokas paluu kuin olisimme toivoneet, mutta kyllä bändissä potkua yhä on. ”7 Shades of Blackin” alkupuolella matkataan Mellon Collien tunnelmiin, mikä lupailee hyvää. Valitettavasti melodia ei yrityksestä huolimatta potki kuulijaa kunnolla päähän. Väliosiensa ja vimmaisuutensa ansiosta biisi toimii kuitenkin kohtuullisesti samoin kuin sitä seuraava ”Bleeding the Orchid”.
”That’s the Way (My Love Is)” palauttaa Corganin ja Chamberlinin Zwanin riveihin. Kepeä rallattelu ei ole koskaan sopinut Corganille, eikä tee sitä nytkään. Sinkkubiisi ”Tarantula” sen sijaan toimii, muttei tee vaikutusta. Ei kuitenkaan syytä terään ranteelle: ”Starz” ja ”Neverlost” ovat positiivisia yllätyksiä ja oikeasti hyviä Pumpkins-biisejä. Niiden vastapainoksi palataan kuitenkin maanpinnalle ”United Statesilla”, joka edustaa Smashing Pumpkinsia pahimmillaan: käsi ylös, joka jaksaa kuunnella nasaaliäänellä laulettua 10-minuuttista rockbiisiä!
Zeitgeist on ”vain” 52 minuuttinen, mutta silti sitä olisi voinut hioa vuolemalla neljäkin turhaa raitaa pois. Nyt albumi yltää kolmeen tähteen vain nostalgiabuustin jälkipolttojen turvin. Kyseessä ei ole ihan niin paha kalkkuna kuin pelkäsimme, mutta ei Zeitgeist silti aihetta juhlimiseen anna. Corganin ja Chamberlinin yhdessä kokoon kokkaama keitos on nostettu liedeltä pöytään haaleana liemenä. ”Uuden” Smashing Pumpkinsin jäsenet eivät levyllä vielä soita tai sävellä, joten vasta seuraavalla (?) albumilla nähdään mihin yhtye yltää.
Nyt koko Zeitgeistin voi kuitata vain toteamalla, ettei James Ihaa ole koskaan ollut yhtä ikävä.
Tatu Junni
- 1.
-
James Iha oli kyllä - nimensä mukaisesti - Ihana! Taitava kitaristi, jonka omat soolot ovat kuitenkin olleet aika kuraa. Harmi… Taitaa olla ihan turha odottaa, että mies palaisi Pumpkinsin riveihin vielä joskus??!?
- 2.
-
On toi iha hyvä lätty, kaiken maailman dorkat antaa silti jotain naurettavaa yhtä tähtee..3 o sopiva. Ei ole kyllä mikään varsinainen tyttöjen levy. Että moni varmaan petty.. Enemmän sellasta potkitaan säkeille Pumpkinssia. Tykkään kyllä, mut ei Adoree,tuplaa ja Siamise dreamia voita mikään. Jälkimmäistä muistuttaa tämä tuotos eniten jollain oudolla tavalla. Esim Bleeding the orchidista tulee Soma heti mieleen. vaikkakaan ei levy samanlailla svengaa kuten Siamise dream.
- 3.
-
Ihaa on kaivattu about jokaisessa Zeitgeist-arviossa mitä olen lukenut, mikä on vähän outoa? Sillä vaikka olisi ollut todella siistiä nähdä Iha takaisin remmissä, niin ei miehen kitarointia kovin paljoa ole kuultu millään Pumpkins-levyllä. Siamese Dreamin kitarat ja bassot Corgani veti käytännössä kokonaan ja tuplalla Iha hoiti (omia biisejään lukuun ottamatta) lähinnä komppikitaroinnit.
Se klassinen Pumpkins-soundi on aina ollut tasan kahden miehen ansiota - Diktaattori Corganin ja Jimmy Chamberlinin, joka on parhaita rokkirumpaleita ikinä. Yksi uuden levyn parhaista puolista onkin se, että pääsee kuulemaan kunnon soittoa! Aika harvalla nykybändillä on enää kykyä tai tajua tehdä kunnon monipuolisia sovituksia ja kitaravalleja.
Kommentit
Keskustelut
Facebook