Tell The World: The Best Of Ratt

31.8.2007

kauneus, kitaristit, nuoruus, orkesterit, levytys, albumit, Jenkit, Los Angeles, Van Halen

80-luvun puolivälissä Los Angeles oli tukkahevin mekka. Hiuslakalla ja mascaralla varustettuja bändejä puski joka treenikämpästä. Yksi menestyneimmistä poseeraajista oli Ratt. 90- luvulle tultaessa lakkapilvi lässähti ja samalla loppui Rattin hittiputki. Liki parin vuosikymmenen aikana orkesteri on julkaissut muutaman albumin ja tehnyt satunnaisia kiertueita vaihtelevilla kokoonpanoilla.

Tämän vuoden alussa hengissä olevat alkuperäiset Ratt-miehet yhdistivät voimansa. Nyt Ratt kiertää jenkkejä Poisonin kanssa, ja kundit ovat kirjoittaneet uutta materiaalia. Nähtäväksi jää, saadaanko uusia veisuja levylle asti.

Tell The World: The Best Of Ratt todistaa bändin jämähtäneen vuoteen 1984. Esimerkiksi Mötley Cruen ja Skid Row:n levytykset ovat tunnistettavasta kasari-soundista huolimatta onnistuneet välttämään ajan hampaan terävimmän puraisun. Vaikka Rattin tuotoksia kuinka masteroisi, bändi kuulostaa kauhtuneelta kuin löystyneiden nahkahousujen narina.

Vaikka Ratt kuului tukkahevi-aallon pioneereihin, bändistä tuli väliinputoaja glam-metallin historiassa. Mötley Crue oli vaarallisempi, Bon Jovi tarttuvampi, W.A.S.P ilkeämpi ja Poison kauniimpi (noh, ”kauneus” on tukkahevissä suhteellista).   

Tästä huolimatta Ratt ei missään nimessä edustanut hiuslakkapilven tahmeinta laatua. Heput olivat muusikoina paljon lahjakkaampia kuin keskikastin pörröpäät. Kitaristi Robbin Crosbyn (edit, toim.huom.) Pearcyn parhaat soolot kuulostavat edelleen kekseliäiltä, ja bändi onnistui luomaan muutamia tukkahevi-klassikoita. Intohimoinen ”You’re In Love” ja Van Halenia lainaileva ”Round and Round” ovat vieläkin fiilistä nostattavia pop-metallipaloja.

Kokoelmalevynä Tell The World ajaa asiansa. Rattin kärkituotanto on yksien kansien välissä, mutta meininki on suurelta osin aikansa elänyttä ja tylsää. Ei tästä isompia riemuja revi, ellei ole sattunut viettämään nuoruuttaan 80-luvun puolivälissä ja kaipaile pientä nostalgiatrippiä.

Akseli Heikkilä