The Magnetic Fields: Distortion (***)

20.1.2008

albumit, tyyli, kitara, itsemurha, musiikki, Meteli

Jenkkibändi The Magnetic Fields on ja pysyy indiemaailmassaan. Distortion-albumillaan rempseämmin soivat kitarat yhdistettynä hunajaisiin pop-melodioihin toimivat jälleen, mutta pitävät myös huolen, että vain fanit tajuavat missä mennään.

The Magnetic Fieldsin uutukainen on jo yhtyeen kahdeksas kokonainen albumi, joten mistään aloittelevasta kombosta ei voida puhua. Linja on aina ollut jollain takaa amatöörimäisen hapuileva, mutta samalla herkkä ja kuulostanut 80-lukulaiselta. Niin myös nyt, vaikka Distortion onkin pitkän valmistelun tuloksena syntynyt rosoinen paketti. Kompromisseihin ei tietenkään ole ryhdytty, joten albumillinen uutta The Magnetic Fieldsiä palkitsee fanit erilaisuudestaan huolimatta.

Distortion aaltoilee kepeästi albumin aloittavasti Three-Waysta Phil Spector-tyyppiseen California Girlsiin ja jatkaa matkaa päämies Stephen Merrittin tulkitsemaan, maaniseen Old Foolsiin. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen perusteella tarjolla on kumpuileva tyylien sekamelska, josta joko pitää tai ei. The Magnetic Fieldsin soundi on aina ollut erikoinen ja Distortionilla se on sitä entistä vahvemmin. Kun vielä joskus vuosia sitten The Magnetic Fields oli kuin juopunut ja keski-ikäistynyt sekä syntikoiden vireensä hukannut Human League, niin nyt säröä on jo niin paljon, että tuota vertausta voi vain muistella.

Claudia Gonson on saanut vokalistina vastaan jotakuinkin joka toisesta kappaleesta ja hänen vetämänsä osuudet ovat paikoin viihdyttäviä, mutta vaikken voi selittää miksi, niin 3-4 kappaleen jälkeen olen saanut Gonsonista tarpeekseni. Todellinen huippu osuu albumin ainoaan varsinaiseen duettoon eli Please Stop Dancingiin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on yhtyeen yksi parhaista biiseistä ikinä eikä edes taustalle tällä kertaa hiipinyt kohina tai surina häiritse. Eikä nämä metelin esiasteet muutenkaan pääse vaivaamaan kuulijaa turhan selkeästi, joten kyllä Distortion soi aivan huomaamatta useampia kertoja soittimessa aiheuttamatta pienintäkään vaivaantunutta kuunteluhetkeä.

The Magnetic Fields on Distortionilla kelvollisessa vedossa, mutta käyntiäänessä on nyt jotain aikaisemmista albumeista poikkeavaa ja Merrittin musiikki poukkoilee jopa liiankin usein laidasta toiseen. Rumasti sanottuna Distortion on ihan kiva levy. Tämä ei ole kaupallinen itsemurha, sillä sen The Magnetic Fields on tehnyt jo niin usein, että Distortion ei tätä indiebändiä voi enää tappaa.

Anssi Järvinen