The Tears: Here Come The Tears

9.6.2005

kitara, kitaristit, pakolaiset, naivismi, albumit, Japani

The Tearsin pitäisi kiinnostaa riippumatta siitä missä vaiheessa Sueden uraa fanitti bändiä. Jos ei ikinä hylännyt bändiä, on The Tears itsestäänselvyys. Jos sen sijaan ei koskaan kuunnellut Suedeä, miksi kiinnostuisi yhtyeen alkuperäisen ydinkaksikon, laulaja Brett Andersonin ja kitaristi Bernard Butlerin, paluusta yhteen?

Sueden viimeinen levy A New Morning jakoi kuuntelijat, mutta sen takia The Tearsia ei kannata sivuuttaa. Brett Anderson on tälläkin levyllä enemmän se valaistuneempi, sentimentaalisempi ja kolmevitosempi Brett kuin alku-Sueden kyyninen kaksvitonen. Mutta esimerkiksi Apollo 13 -biisissä hänen äänensä soi samalla herkkyydellä kuin Sueden esikoisen päättävässä The Next Lifessa. Sanoituksissa yhdistyvät herkistynyt kypsyys ja romanttinen naivismi, joten biiseissä ollaan lehtien lailla lipuvia pakolaisia ja japaniksi tekstailevia rakastavaisia.

Here Come The Tearsin iloisen jälleenkuulemisen tunteet ovat kuitenkin Butlerin ansiota. Olin unohtanut kuinka omaleimaista hänen kitarointinsa on. On kuin Butler soittaisi neljää kitaraa yhtä aikaa. Sen takia biisit nojaavat eteenpäin melkein kuin ne olisivat koko ajan vaarassa romahtaa. Mutta eivät ne romahda.

The Tears on viehättävä yhdistelmä varhaista ja myöhäistä Suedeä, mutta Butlerin painokkaalla kädenjäljellä johdateltuna. Pakottoman ja teeskentelemättömän menon sivutuotteena syntyy myös puutuneen utuisia hetkiä. Andersonin ja Butlerin kumppanuudesta on kuitenkin taas siinnyt rockbändi, jonka kitarat soivat vivahteikkaasti ja laulussa on tarttuvaa sävykkyyttä.

Albumin kohokohta Brave New Century on upean kahtalainen biisi, joka voi yhtä hyvin ihastuttaa ja ärsyttää. Levyn eniten Dog Man Staria muistuttavassa biisissä on 70-lukulaista tulevaisuuden pelkoa ja sen sävyt vievät aina Black Sabbathin psykedeelisille porteille saakka.

Teksti: Jonathan Mander / Nöjesguiden