U2: How To Dismantle An Atomic Bomb

23.11.2004

U2, orkesterit, Bono, hyllyt, ironia, museot, stadionit, viihde, enkelit, albumit

Mitä tehdä bändillä, jolla on jo kaikkea? U2:n tilanteessa oleva bändi joutunee ajoittain kasvokkain tämän ikävän kysymyksen kanssa. Vaihtoehtoja on niin monia. Voi hajota. Tai yrittää vimmatusti pysyä ajan hermolla ja pitää kynsin hampain kiinni saavutetusta relevanssista. Tai rakentaa oman metatradition museon ja turvahuoneen, jonne piiloutuu pahalta maailmalta. Tai palata menneisyyteen vuosien harharetkien jälkeen ja tuhota kaikki rakkaan stadionisi ympärille kerääntyneet kilpakosijat huutamalla ”Olen U2 ja sanoudun irti ironiasta ja trendikkyydestä!”

Oikeastaan U2 alkoi kasata hyllylle itseironiaa, MacPhistoa, suurta sitruunaa ja muita 90-luvun harhailuja jo edellisellä albumillaan. Ongelma oli, että yhdenkään kappaleen rahkeet eivät riittäneet kantamaan bändiä takaisin niihin hienoihin yksitotisuuden sfääreihin, jotka se Achtung Baby -vallankumouksen yhteydessä oli jättänyt, kuin enkeli siipensä, jonnekin Berliiniin.

U2 on suuri ja suurellinen yhtye. Sitä vastaan on turha räpiköidä. Se on niin suuri, että se hipoo naurettavuuden rajoja ja usein ylittää ne. Niin käy välillä nytkin. Tässä ei ole kyse täydellisyydestä, vaan pompöösistä ja populistisesta viihteestä parhaimmillaan. Aavistus lämpöä erottaa nämä irlantilaiset muista vastaavalla asteikolla toimivista orkestereista. Se ei välittynyt 90-luvun eurodiskopelleilystä ja homodiskovideoista. Nyt on toisin. Voi olla montaa mieltä kuinka aitoa se lämpö tai ne tunteet ovat, joista Bono välillä todella epätoivoisesti riimitellen laulaa. Joka tapauksessa juttu toimii.

Sinulle, joka olet kaivannut kiipeilymatkaa Joosuan puuhun kun sitruuna alkoi maistua suussasi happamalta.

Teksti: Arttu Tolonen / Nöjesguiden