White Stripes: Get Behind Me Satan
8.6.2005
Punkkareiden kapina toivottomaksi turvonneita progebändejä vastaan on helppo ymmärtää, mutta se, että jotkut niputtivat Led Zeppelinin samaan kasaan ELP:n tai 70-luvun lopun Yesin kanssa, oli traaginen virhe. Led Zeppelinin kukkorockissa oli lähes loppuun saakka aimo annos arvaamattomuutta ja aggressiota, jonka lähellekään suurin osa niin sanotuista punkbändeistä ei yltänyt. The White Stripes on parin viime levyn ajan iskenyt kultaa samasta, pahaenteisimmästä suistobluesista alkunsa saaneesta suonesta.
Uudella levyllään The White Stripes soi aivan yhtä kovaa kuin loistavalla Elephantillla, mutta paljon monisyisemmin. Kitaran lisäksi pääosaan nousevat piano ja marimba. Jack Whiten vokalisointi on myös saavuttanut aivan uuden sielukkuuden tason ja kuulostaa välillä Robert Plantilta herkimmillään. Kaunis balladi As Ugly As I Seem on täydellinen esimerkki.
Avausjyrä Blue Orchid oktaavikitaroineen iskee kuin miljoona volttia: Ritchie Blackmoren murhaava soundi yhdistettynä Jimmy Pagen tyylitajuun. Funkkaava My Doorbell mahtavine vokaali-improvisaatioineen on ilmiselvä hitti. Denial Twist hakee kannuksensa samanlaisesta, osasiin puretusta ja likaiselle öljykankaalle levitetystä Stax-funkista. Little Ghost on syvän etelän hoedown helvetistä. Levyltä löytyy kaikkea mitä voi haluta.
The White Stripes luetaan usein osaksi kymmenen vuoden välein toistuvaa garagerockrenessanssia. Se ei tee orkesterille oikeutta. Kyseessä on jotain paljon suurempaa ja pitkäikäisempää kuin joukko newyorkilaisia turvarahastokersoja täydellisen sotkuisine otsatukkineen. Tässä tehtaillaan rockin kaanonia.
Teksti: Arttu Tolonen / Nöjesguiden
Kommentit
Keskustelut
Facebook