Astrid Swan puhuu tyttörukasta

20.7.2005

levy-yhtiö, musiikki, kitara, tyyli, robotit, piano, musiikkikulttuuri, Like, myynti, säveltäjät

Muusikon oma ääni syntyy itseluottamuksesta. Laulaja-lauluntekijä Astrid Swan ei ole ottanut paineita siitä kuulostaako hänen esikoislevynsä häneltä itseltään, koska tehdessä on kasvanut usko, että musiikissa kuuluu hänen ominainen tyylinsä.

Kuuntelijalle uuden laulajan oman äänen tajuaminen voi olla hankalaa. Ensimmäisellä kuuntelulla tekijää vertaa herkästi muihin. Kun Poverina on soinut pari kertaa läpi, voi sanoa että Astridilla on oma ääni jo esikoisellaan. Hän on harjaantunut säveltäjänä ja laulajana Nick Trianin kanssa Treeball-yhtyeessä sekä taustalaulajana Giant Robotin levyillä.

Astridin kohdalla laulaja-lauluntekijä ei tarkoita mitään nainen ja kitara -meininkiä. Hänen sovituksensa ovat raikkaan vaihtelevia ja rikkaita. Good Girl ja Life In A Container ovat sovinnaisempia rockbiisejä, mutta esimerkiksi Rock’n’Roll Blonde kasvaa pelkästä pianosta ja laulusta mahtipontiseksi jousi- ja puhallinnostatukseksi, johon sovitusapua on tullut Jimi Tenorilta.

Vastakkainasettelut ovat levylle leimallisia. Sekä musiikki että sanoitukset liikkuvat intiimin ja suureleisen sekä kypsän ja naiivin välillä. Yleisvaikutelma on vahva, mutta albumin nimen poverina on italiankielinen nimitys tyttörukalle. Sanoituksista löytyy lisää aaltoilua vahvuuksien ja heikkouksien välillä.

Kun They Need You If They Think You Love Themissä laulat: ”They need you when they think / They know you / They need you more if you say / You like them”, käsitelläänkö siinä naisellista kykyä manipulointiin?

– Lähtökohtana oli se mitä levy-yhtiöt haluavat naisartistilta. Mutta ei sitä tartte ajatella vain levy-yhtiönä, vaan se viittaa yleisesti siihen miten naisten edelleen pitää miellyttää.

Kuvittelisi ettei laulaja-lauluntekijä-lajityypissä tarvitse miellyttää niin paljon. Voi olla sen näköinen kuin on.

– Niin, jos ajattelee romanttisesti, että ole vaan. Kyllä mä luulen, että tarvitsee viimeistään siinä vaiheessa kun käyt levy-yhtiöllä. Mahdollinen myynti on se ensimmäinen kiinnostus, joten naiselle se tarkoittaa, että me voitaisiin myydä tätä paljon jos laulaisit suomeksi, tekisit toisenlaista musiikkia ja näyttäisit tältä.

– Luulen, että mies voi olla minkälainen vain, jos sillä on charmia. Sitä yleensä tuo se että kun hän on biisien kirjoittaja, ajatellaan että hän kertoo itsestään. Naisessa pitää olla jotain miellyttävää, tai ei ainakaan saa olla mitään ärsyttävää. Ainakin jos ei itselle riitä, että makkarissaan soittelee kitaraa, vaan haluaisi vähän huomiota, ehkä vähän levymyyntiä ja oikeasti tehdä duunia.

Jos miettii ulkonnäköseikkoja, naiset harvoin näyttävät levynkansissa tai promokuvissa samalta kuin luonnossa. Eikä sunkaan kuvia ole otettu ihan arkivaatteissa, niissä on sellainen…

– …glamorointi. Suomalaisessa musiikkikulttuurista puuttuu glamouria ja epätodellisuuden tunnetta. Sitä on kiva tuoda lisää. Kun tekee videoita tai levynkansia, on kiva ottaa rooli ja esittää muuta kuin sitä tylsää villatakki päällä olevaa tyyppiä. Silloin voi korostaa jotain ajatusta siinä levyssä tai videossa. Jos se on vähän teatraalista, niin se myös esittää jotain, eikä vain mua naisena.

Teksti: Jonathan Mander / Nöjesguiden
Kuva: Riitta Supperi