Haastattelu: Jarkko Martikaisen 20 kysymystä rokkikuvaaja Tomi Palsalle

19.10.2009

Tomi Palsa, Jarkko Martikainen, Like

Like-kustannus julkaisee lokakuussa valokuvaaja Tomi Palsan Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat, joka on kooste tämän Suomen kuuluisimpiin rockvalokuvaajiin kuuluvan miehen valokuvista. Otokset lavalta ja lavojen takaa pysäyttävät ajan ja iskevät navan alle. Linssin edestä löytyvät muun muassa Rolling Stones, AC/DC, Nick Cave, Hanoi Rocks, Rasmus, CMX, Slayer, Sex Pistols, Iggy & The Stooges, Smashing Pumpkins, PJ Harvey ja Eminem.

Tomi Palsa on forssalaissyntyinen rockkulttuurin intoilija ja toimija, jonka näkyvin panos suomalaiseen kulttuuriin on valokuvaaminen. Tomin tekemisiä leimaa alakulttuurinen toimintamalli: hän tekee työtä rakkaudesta musiikkiin, ei niinkään rahasta, vaikka onkin toki kuvannut myös valtakulttuurijulkaisuihin.

Tomin tyyli on muokkautunut hallituksi jo aikaa sitten, ja hänellä on taito tallentaa kuviinsa jotain hyvin totuudellista kulloisestakin tilanteesta ja henkilöstä. Valottaaksemme hiukan persoonaa töiden takana istuimme parina toukokuisena päivänä saman katon alle puhumaan. Hyvät naiset ja herrat, Tomi Palsa.

1. Miksi ryhdyit kuvaamaan?

- Se alkoi aika sattumalta. Syksyllä 1989 kavereideni Karimaan veljesten isosiskon mies järjesti meille backstagepassit Nuclear Assaultin keikalle. Hän toimi Lepakon monitorimiehenä. Olin viidentoista, veljekset vuotta nuorempia. Lainasin isältä kameraa ja otin keikalta joitakin kuvia. Kirjan vanhin otos on juuri sieltä. Se oli alkusysäys, vaikka mitään suurempaa syytä ja seurausta ei ollut silloin vielä mielessä. Isäni toimi Finlaysonin kamerakerhon puheenjohtajana. Kerhon pimiö oli naapuritalon kellarissa ja isällä hyvät laitteet kotona. Niinpä minun oli helppo alkaa opetella kameran käyttöä.

2. Koska aloit kuvata aktiivisesti?

- Nuclear Assault -keikan ohella toinen tärkeä tekijä oli forssalainen elävän musiikin yhdistys Riffi. Olin mukana sen toiminnassa alusta asti, ja vastuualueita jaettaessa mainitsin voivani käyttää pimiötä ja lainata kotoa kameraa. Riffin kavereilla oli omia bändejä, ja niistä yhden, Sound Machinen, pojat pyysivät minua tekemään heistä jutun Forssan lehteen. Samalla siis alkoi toimittajan urani. Taisin kirjoittaa tekstin yhdessä Kimmo K. Koskisen kanssa. Aika erikoinen juttu siitä tuli, aivan asialinjoilla ei pysytty silloinkaan.

Riffi-porukalla järjestimme keikkoja, joilla hääräsin kameran kanssa. Opinahjossani Linikkalan yläasteella pyöri lehtikerho, jonka kautta päädyin päätoimittajaksi Jyrä-nimiseen lehteen. Jyrää ilmestyi neljä numeroa ysiluokan aikana. Lehden nimi oli johdettu paikallisen Perestroika-punkbändin tuolloisesta hittibiisistä, Kyrpäjyrästä, mutta sitä en kertonut lehtikerhon vetäjälle, kun lehden nimeä valittiin.

3. Missä vaiheessa pystyit puhumaan valokuvauksesta vakavana harrastuksena? Silloinko, kun sait ensimmäisen kuvasi Rumbaan?

- Kai se jonkinlainen vedenjakaja oli. Alkuvuodesta 1991 kyselin Rumbasta kuvauskeikkoja koska ajattelin, että sitä kautta pääsisin sellaisille keikoille, joille en muuten pääsisi kuvaamaan. Siinä vaiheessa en ajatellut varsinaista kuvausuraa kovinkaan vakavasti. Se oli ainoa kerta, kun olen palveluitani mihinkään tyrkyttänyt. Olen tosi huono kauppaamaan itseäni, se on hämäläinen luonteenpiirre. Kuusisen Rami, Rumban sittemmin edesmennyt päätoimittaja, pyysi lähettämään kuvia ja näki niissä potentiaalia. Ymmärrettävästi Rumballa ei ollut juurikaan hommia alaikäiselle forssalaiselle kuvaajalle. Tilaisuuteni kuitenkin koitti, kun Stonella oli keikka Lepakossa. Lämppäreinä soittivat Warmath ja Rytmihäiriö, ja lähetin Stone-kuvien lisäksi kuvat myös lämmittelijöistä. Lehteen päätyi lopulta kuva Rytmihäiriöstä.

Joskus vuonna 1996 Rumbassa alkoi olla enemmän meikäläisen kuvia. Vuoden 1997 alussa muutin Vantaalle, ja vauhti kiihtyi entisestään. Parhaimmillaan yhdessä Rumban numerossa saattoi olla parikymmentä kuvaani. Niihin aikoihin Rumbassa käytettiin paljon enemmän kuvia, mutta minä olin miltei ainoa aktiivinen kuvaaja. Nyt kuvia käytetään paljon vähemmän, ja keikoista kamppailee useampi kuvaaja.

4. Hyvän kuvaajan tunnistaa siitä, että hänen otoksiinsa taltioituu jotain, mikä tuntuu vangitsevan kohteesta jotain oleellista. Missä vaiheessa aloit uskoa itseesi kuvaajana tuossa mielessä?

- Kyllä siihen aikaa meni. Tuota ei pysty oppimaan muuten kuin tekemällä. Kun kiertää tarpeeksi keikkoja ja yrittää pärjätä kulloisissakin olosuhteissa, oppii erehdysten kautta, miten kuviin saa tolkkua. Keikkatilanteisiin ei voi juuri varautua etukäteen. Ei ole sellaista kaavaa, että ”näin kun laitat asetukset, niin onnistut”. Jokainen tilanne on erilainen. Kun olen käynyt läpi vanhoja negatiivikansioita kirjaa varten, olen huomannut että ne tekeleet ovat aika karua kertomaa. Ainakin viisi vuotta meni opetellessa. Vasta sen jälkeen aloin uskoa, että tästä ehkä voisi tulla jotakin. Hyviä kameroita saa nykyään tosi halvalla, ja digikameroissa näkee kätensä jäljen heti. Musiikkikuvaajien määrä onkin lisääntynyt huomattavasti. Monet luulevat olevansa heti valmiita keikkakuvaajia, vaikka vääntävät kuviaan Photoshopilla tuntikausia. Minun mielestäni he ovat pikemminkin photoshoppaajia. Sama pätee musiikkiin. Vaikka nykylaitteilla pystyy tekemään kaiken niin, että kuoret ovat hienot, lopputulos voi olla aika hengetön. Jos kuvia väännellään kovasti kuvankäsittelyohjelmilla, on jälki usein tosi näyttävää mutta vain muodollisesti pätevää. Sellaiset kuvat eivät puhuttele minua yhtään.

5. Sinähän et varsinaisesti ohjaa kuvattaviasi. Keikkatilanteessa et edes voi. Etsitkö kuvaajana tilanteen totuudellisuutta?

- Olen dokumentaristi. Tahdon saada jonkin tilanteen vangittua, enkä koe kotoisaksi ajatusta, että pitäisi rakentaa kuva alusta alkaen jossakin studiossa. Tykkään olla mukana mahdollisimman näkymättömänä tarkkailijana, jotta voin ikuistaa kuviini aitoja asioita. Keikoilla pitää saada aikaan niin hyvää jälkeä kuin vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista. Siinä olen mielestäni omimmillani. Ja jos hankalassa kuvaustilanteessa saa otettua edes yhden hyvän kuvan, se on paljon palkitsevampaa kuin välttävän studiokuvan ottaminen. Jos studiossa ei saa hyvää kuvaa, voi syyttää vain itseään. Keikoilla kehnot otokset voi laittaa sen piikkiin, että niissä oloissa ei parempaan pystynyt. En ole koskaan ollut kiinnostunut uusien todellisuuksien luomisesta. Ennemmin tahdon tallentaa todellisen tapahtuman.

6. Olet kuvannut aktiivisesti jo pari vuosikymmentä. Mikä on perimmäinen syy haluusi kuvata?

- Olen harjoittanut korvani sellaisiksi, että pystyn tunnistamaan artistit, jotka tekevät musiikkiaan oikeista, tosista syistä. Toivon, että sama tunne ja vilpittömyys käyvät ilmi kuvistanikin. Raha ei ole koskaan ollut tärkeä motiivi kuvaamiselle, enkä ajattele keikoille mennessäni meneväni töihin. Keikoilla näkee paljon tyyppejä, joita ei kiinnosta yhtään itse musiikki. Joku kuvaajista saattaa kysyä keikan alkua odotellessa, että ”kukas se Gwen Stefani oikein on?” Jos sorrun itse joskus tuollaiseen, mieluummin lopetan. Kyllä se varmaan jotenkin välittyy kuvista, että kuvaaminen on minulle sydämen asia. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saan pitkälti valita, mille keikoille menen kuvaamaan.

7. Koetko löytäneesi vuosien varrella hengenheimolaisia, vaikkapa valokuvaajia tai teatterintekijöitä, joiden taiteen elementtejä olet suodattanut käyttöösi?

- Suoranaisia esikuvia ei tule heti mieleen, mutta kyllä jo kaveripiiristäni löytyy intoilijoita, jotka tekevät omaa juttuaan samalla hengellä. Kurjen Lasse tulee heti mieleen. Hän on pohjimmiltaan musiikinrakastaja niin kuin minäkin, ja hänen asenteensa on ruokkinut omaakin innostuneisuuttani.

Myös Anton Corbijn pitää mainita. Hän on esimerkillinen siksi, että hän ei hirveästi puleeraa kuviaan. Otokset eivät ehkä ole teknisesti ihmeellisiä, mutta ne vangitsevat hetken ja tunnelman. Niissä on rosoa, josta syntyy vahva läsnäolon henki. Tunnen häneen lievää hengenheimolaisuutta, mutta en ole yrittänyt matkia hänen muotokieltään. Monet yrittävät jäljitellä sitä rakeisen mustavalkofilmin efektiä Photoshopilla. Hinkataan tunti kuvaa, jotta se ”olis niinku paskan näköinen”. Eihän siinä ole järjen hiventä.

Kun näin Tukholmassa vuonna 2003 Corbijnin näyttelyn, mietin että nyt myyn kameran pois, turhaan tässä rimpuilen. Tekstasin Maj Karman Ylpölle, että nyt loppuivat meikäläisen kuvaushommat. Ylppö vastasi, että ”ei, nyt ne vasta alkaa”, ja niinhän se oikeasti on. Kyllä siinä tapahtui jokin käänne.

8. Filmien kehittäminen oli aikoinaan vaivalloista. Oliko siitä vaivannäöstä mitään hyötyä verrattuna nykyiseen ”näen heti mitä kuvasin” -digitaalimaailmaan?

- Jollain tavalla kaipaan filmiaikoja. Filmille otettuihin kuviin kehittyi erityinen suhde. Kun näkee kunnolla vaivaa, ottaa kuvat, kehittää filmit, menee pimiöön ja löytää lopulta onnistuneen kuvan, niin totta kai siihen on kiintynyt aivan eri tavalla kuin nykytekniikalla otettuihin. Nykyisin tulee usein semmoinen olo, että ”häh, oonko mää todella ottanut tämän kuvan?” Se ei johdu siitä, että olisin ollut kännipäissäni heilumassa, vaan siitä, ettei kuviin synny henkilökohtaista suhdetta. Tallennustapaa tärkeämpää on kuitenkin silmänräpäys, mielenkiintoisen hetken etsiminen. Minulla on lähes dogmana, että en kuvaa ihmisiä silloin, kun he laulavat. Aika moni ihminen näyttää suu ammollaan epäedustavalta. Siispä odotan mieluummin sitä hetkeä, kun lavalla tapahtuu jotakin muuta.

9. Ilmeisesti pyrit myös myötäelämään kuvatessasi?

- Minulle on todella tärkeää mennä kuvattavan saappaisiin ja ajatella, haluaisiko artisti nähdä itsestään tällaisen kuvan lehdessä. Jos kuvassa on jokin aivan älytön ilme, en todellakaan toimita otosta lehdelle, vaikka kaikki muut elementit olisivatkin kohdallaan. Vastaavasti jos itse tunnelma, jokin silmänräpäys on saatu talteen, kuva saa olla teknisesti melkein mitä vain. Ja kyllä minä myötäelän. Esimerkiksi festivaaleilla joutuu kuvaamaan sellaisiakin yhtyeitä, joita melkein inhoaa, ja siinähän voisi tulla helposti kiusaus ottaa oikein vittumainen kuva. Se olisi kuitenkin liian helppoa ja tylsää. Minulla on ammattiylpeyteni.

10. Mitä erityisen merkittäviä hetkiä urallasi on ollut?

- Yksi suurimmista kohokohdista oli, kun puhelin soi yhtenä päivänä. ”Nurmion Hande tässä terve, haluaisin käyttää yhtä Rumbassa ollutta kuvaa Korkeimman oikeuden levyn kannessa.” Se oli vähän kuin ”Jumala täällä hei, pidän kuvistasi”. Arvostan Tuomari Nurmiota valtavasti, joten oli suuri kunnianosoitus, kun hän halusi fotoni levynsä kanteen. Edelleenkin pidän sitä kenties urani suurimpana saavutuksena.

11. Useimpien taiteilijoiden johtoajatuksena on, että näitä teen, vaikka kukaan ei maksaisi penniäkään. Sinullakin harraste on tainnut muuttua työksi, jota et osaa lopettaa?

- En osaa lopettaa, kun en osaa tehdä mitään muutakaan. Ikinä en olisi arvannut, että pääsisin näin pitkälle. Minua esimerkiksi pyydettiin parin päivän varoitusajalla Lontoon Live 8 -keikalle kuvaamaan. Tietenkin lähdin. Jos saa hyvän duunin ja hoitaa sen hyvin, niin se voi poikia lisää vastaavia hommia. Ammatillisesti vältän luulemasta itsestäni liikoja. Kun esimerkiksi taannoin netissä oli kuvagalleriani ja annoin sen tiimoilta haastattelun YleX:n Kati Lahtiselle, hän sanoi muutamaan kertaan, että ”taas sää vähättelet itseäsi”. Mieluummin vähättelen kuin esitän Euroopan omistajaa. Erilaiset päänpaisuttajat ovat ärsyttäviä, tekisivät tekoja ensin ja sitten vasta alkaisivat leijua.

12. Onko niin, että kriittinen suhtautuminen omaan työhön ajaa parantamaan sitä?

- Onhan se niin. Kaikki keikat ovat haastavia, varsinkin kun kuvaajien toimintaa yritetään monesti tahallaan hankaloittaa. Olin hiljattain Tavastialla Fever Rayn keikalla, jossa kuvia sai ottaa kolmen biisin ajan. Karin Dreijerilla oli koko ajan jokin puhvelintalja yllään ja naama peitossa. Muutenkin salissa oli helvetin pimeää, jotta kukaan ei saisi otettua kuvia. Jos kuvaaja sattuisi luulemaan, että selviää tilanteesta kuin tilanteesta, niin aina tulee eteen tällaisia keikkoja, jotka nollaavat ammattiylpeyden kerralla.

13. Saatko itsekritiikin lisäksi muuta palautetta kuvistasi?

- Aika harvoin kuulen mitään isompaa. Mielelläni kyllä saisin palautetta; vaikka sitten suoraa haukkumista ennemmin kuin jenkkityylistä tyhjänpuhumista, joka ei milloinkaan tunnu kauhean vilpittömältä. Toisaalta jos suomalainen kehuu, niin se myös tarkoittaa mitä sanoo. Ja tietenkin kehut lämmittävät. Jos ei koskaan saa palautetta, alkaa epäillä, kiinnostavatko kuvat ketään tai kiinnittääkö kukaan niihin ylipäätään huomiota.

14. Siirrytäänpä tähän kirjaan. Millä tavalla ryhdyit valikoimaan kuvia?Otoksiahan on varmaan kymmeniätuhansia.

- Kuvia on satojatuhansia, ja runsaudenpula olikin ongelmana. Minua on monesti pyydetty kasaamaan näyttely, mutta en ole koskaan keksinyt, millä kriteereillä valitsisin kuvat. Kun Kankaan Jukka Likeltä ehdotti kirjaa, tajusin, että sehän ilmestyisi 20 vuotta ensimmäisen rokkikuvani jälkeen. Mieleeni tuli heti lähemmäs puolet niistä kuvista, jotka halusin mukaan. Kirjan ideana ei ole esitellä kahtasataa parasta kuvaani, vaan mukaan valituissa kuvissa on erityistä historiallista näkökulmaa tai henkilökohtaista merkitystä. En tahtonut valita pelkkiä suurimpien kuvaamieni megatähtien potretteja, vaan samalla viivalla ovat sekä megabändit että forssalainen demobändi. Ideana on siis ollut sekä tallentaa omaa historiaani että esitellä kuvien kulttuurista viitekehystä mahdollisimman monipuolisesti. En vieroksu mitään musiikkityylejä - samoissa kansissa ovat Arja Koriseva ja Dark Throne. Välttelen suomalaista kapeakatseisuutta. Karsastan yhteen asiaan liian orjallisesti keskittyviä ihmisiä, joiden mielestä näyttelijä ei saa laulaa tai muusikko näytellä. En tietenkään raportoi kuvateksteissä päiväkirjamaisesti kaikkia salojani, mutta kyllä kirjasta pitäisi välittyä jonkinlainen kuva minusta ihmisenä, kuvaajana kuvien takana.

15. Vaikuttiko kirjan olemukseen liittyvä suhteellinen ”ikuisuus” siihen, millä perusteella valitsit kuvia?

- Yleisin syy jonkin kuvan sivuuttamiselle oli, etten keksinyt kuvasta tai bändistä mitään kirjoitettavaa. Kuvatekstin sisällöksi ei riittänyt se, että ”tässäpä onnistunut kuva Bon Jovista”, vaan ottohetkeen, artistiin tai tapahtumaan piti löytyä jokin vähän kiinnostavampi näkökulma. Kävi myös niin, että kun pyörittelin kuvia puoli vuotta, ehdin kyllästyä moniin otoksiin, jotka olin ajatellut ottaa ilman muuta mukaan. Niinpä piti kaivella viime tipassakin arkistoista materiaalia, joka näyttäisi omissa silmissä tuoreelta ja innostavalta.

16. Jäikö kirjasta pois joitain itsellesi tärkeitä kuvia?

- Vaikka mitä. Nykyisin on yleistynyt sellainen käytäntö, että mitä suurempi tähti, sitä todennäköisemmin kuvaajien on allekirjoitettava kuvien käyttöä rajoittava sopimus. En viitsinyt lähteä anelemaan lupia kovinkaan monelta taholta, vaan päätin tyynesti jättää tuollaiset starat omaan arvoonsa. Live 8 -tapahtumasta olisin tietenkin halunnut enemmän kuvia mukaan. R.E.M.- kuvaan sain luvat suhteilla, bändin kiertuekosketinsoittajana pitkään toimineen Ken Stringfellow’n ystävällisellä avustuksella. Muutamaa muutakin Live 8 -artistia yritin lähestyä, mutta turhaan. Robbie Williamsin edustajilta tuli kielteinen vastaus, muilta ei minkäänlaista reaktiota. Olisin halunnut saada mukaan Pink Floydin klassisen kokoonpanon paluukeikalta otetun kaulailukuvan tai kuvan vaikka Madonnasta, mutta turha sitä kai on surkutella. Tuollaisten isojen koneistojen rattaissa ei jonkun tampereenforssalaisen rokkivalokuvaajan kirjaprojekti pahemmin paina.

17. Mitä tämän kirjan koostaminen on sinulle antanut?

- Minulla ei ole yleensä tapana elää menneessä, mutta nyt oli pakko katsella taaksepäin ja ihmetellä, mitä kaikkea on tullut tehtyä. Kun selasin valtavaa arkistoani ja tuumiskelin tekstejä, huomasin muutamaan otteeseen herkistyväni. Opin entistä enemmän arvostamaan sitä, millaisiin tilanteisiin olen junaillut itseni vuosien saatossa. Välillä se pääsee unohtumaan - kuvaamiseenkin saattaa ajoittain kyrpiintyä, vaikka tämä maailman hienointa puuhaa onkin. Samalla olen tajunnut, että olen kai ainakin joskus tehnyt jotakin oikein. Kun arvostamani ihmiset ovat kirjoittaneet mielikuviaan meikäläisestä ja meikäläisen kuvista ylväinkin sanoin, se tuntuu todella hienolta.

18. Liittyykö kirjan kuviin joitain erityisiä huippuhetkiä?

- On vaikeaa nostaa mitään yksittäistä kuvaa toisen yläpuolelle. Nämä kaikki ovat tavalla tai toisella tärkeitä otoksia. Tietenkin joillakin kuvilla on erilaisia funktioita kuin toisilla. Jotkin ovat mukana huumorimielessä, kun taas toiset nostavat palan kurkkuun. Riippuu ihan mielentilasta, kumman ääripään kuvat tuntuvat huipuilta. Kirjaa voi ajatella jonkinlaisena huippuhetkien jatkumona. Ajatellaanpa vaikkapa Posies-herroja. Joskus parikymppisenä tajusin, että tämähän on universumin timangein popryhmä, ja hurahdin bändiin tosissani. Kymmenen vuoden kuluttua havahduin siihen, että olen ottamassa äitini työpaikalla Forssassa valokuvaa, jossa äitini poseeraa Jon Auer vierellään. Enpä olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisesta tilanteesta siinä vaiheessa, kun aikoinani ihastuin bändiin.

19. Kerro vielä hieman kuvateksteistä. Mitä lisäarvoa uskot niiden tarjoavan lukijalle?

- Teksteillä on monta funktiota. Minua on vituttanut, että suomalaisissa bändikuvakirjoissa ei yleensä tarjota kuville minkäänlaista taustatietoa - tuntuu, että kuvat on vain läiskitty sattumanvaraisesti johonkin järjestykseen, kertomatta mitä niillä on ajettu takaa. Mielestäni se on vähän kuin katselisi jonkun puolitutun lomakuvia tuntitolkulla. Tässä kirjassa kerron ainakin, missä ja milloin kuvat on otettu, ja yritän vastata myös siihen kysymykseen, miksi ne on otettu. Toisinaan tekstit valottavat kuvien kulttuurihistoriallista taustaa ja avaavat näkökulmia, joita ei pelkästään kuvaa katsomalla hoksaisi. Ilahduttavan monet kuvissa esiintyvistä hahmoista osallistuivat talkoisiin ja rikastuttivat anekdooteillaan tätä teosta. Niistä tulee kiinnostavaa ristivalotusta. Tämä jos mikä on sitä kuuluisaa asiakaspalvelua.

20. Mitä toivot seuraavilta kahdeltakymmeneltä vuodelta?

- En yleensä suunnittele elämääni muutamaa viikkoa pidemmälle, joten visiointi 20 vuoden säteellä tuntuu absurdilta. Tuskinpa kuitenkaan julkaisen vuonna 2029 mitään 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi kasattua valokuvakirjaa. ”Valokuva” taitaa olla niihin aikoihin muinaishistoriallinen käsite. Lähitulevaisuudestani tiedän ainakin sen, että jatkan ilman muuta kuvaamista. En edes osaa käydä keikoilla ilman kameraa. Olo on alaston, jos kamera on jäänyt kotiin. Silloin mietin aina, että ”tostakin olisi saanut niin hienon kuvan, saatana että ei ole kameraa”. Musiikki ja valokuvaus nyt vain sattuvat olemaan elämäni tärkeimmät asiat. Tuskin tiemme koskaan täysin eroavat.

Teksti: Jarkko Martikainen
Kuvat: Tomi Palsa