Haastattelu: Onko Apulanta sanottavansa sanonut?

27.11.2008

Apulanta, kitara, musiikki, lyriikka, taide, jengit, Toni Wirtanen, energia, hitit, albumit

Apulanta julkaisi marraskuun alussa 10. studioalbuminsa, Kuution. Edeltäjistään eroten Kuutio on tuotettu omakustanteena, sillä Apulannan kotitalli, Tehosekoittimen Arskan aikoinaan perustama Levy-Yhtiö lopetti toimintansa vuoden alussa. Se ei kuitenkaan ole vaikuttanut Apulannan uuden materiaalin tuottamiseen.

- Periaatteessa taiteellinen prosessi ei ole mitenkään muuttunut. Eihän se voisikaan olla, sillä levyn pitää olla omannäköisensä. Tietenkin, kun kaikista laskuista pitää itse huolehtia, niin stressi on suurempi, avaa tilannetta Apulannan keulakuva Toni Wirtanen.

Toni uskoo, että niin pitkäsoittoja kuin EP-levyjäkin tiuhaan tahtiin julkaisseen Apulannan julkaisutahti hidastuu vielä väistämättä. Hidastuminen ei suoranaisesti johdu omakustannetilanteesta, vaan siitä, että lyriikat yksinkertaisesti uupuvat.

- Sanottavaa ei jää, koska niin paljon on jo sanottu. Mä muutan mun kokemukset taiteeksi biisien muodossa. Taidehan syntyy usein haavoista, mutta niin paljon on jo koettu, etteivät uudet asiat herätä enää voimakkaita tunteita. Vaikka pitäis laittaa ittensä peliin kokonaan, niin oon kasvattanut tietynlaisen itsesuojeluvaiston. Lisää sanottavaa saa ainoastaan elämällä eteenpäin.

Useat kriitikot ovat sanoneet, että Kuutio on liian tuttua ja turvallista Apulantaa, eikä tarjoa kuulijoille mitään, mitä nämä eivät olisi jo ennen kuulleet.

- Tuulen huminaa. Totuushan on, että ne jotka ymmärtävät, löytävät kehityksen. Meillä on vahva ominaissoundi, joten onhan se itsestään selvää, että jos ei tykkää meidän musiikista, niin se on ihan täyttä paskaa.

- Fanit ei halua tulla yllätetyiksi. Ne diggaa soundista ja siitä, että biisit koskettaa. Olisihan sekin vähän outoa, jos Pirates of the Caribbean 4:nen olis joku avaruusseikkailu, jossa ne juo viinaa ja harrastaa psykologisia keskusteluja baarissa. Sen kuuluu olla merirosvoleffa ja sitä ihmiset odottaa. Ei tyyliä voi muuttaa, ellei se muutu itsekseen. En ajattele muutosta tahdonalaisena asiana. Mutta ei sitä saa puristaakaan, koska jos puristaa liikaa, niin kaikki tukehtuu.

Toni Wirtanen on sanoittanut lähes kaikki Apulannan kappaleet lukuun ottamatta muutamaa, joihin rumpali Sipe Santapukki on raapustellut lyriikat.

- Lyriksit on biisin kova ydin: musa on kehys ja niitti on sanomassa ja sisällössä. Sanojen keksiminen on ilmaisterapiaa itselle. Vähän kuin kaivaisi kakkulapiolla sisuksensa ulos ja levittäisi ne pöydälle kaikkien eteen. Se on ennemmin parantumisen polku kuin runoutta.

Menestyksekkään uran ydin

Apulanta on onnistunut haalimaan jos jonkinmoista yleisöä keikoilleen vuosien varrella. Stereotypiaa Apulanta-fanista ei Tonin mielestä ole olemassa.

- Joskus oli peikkotyttöjä, ja ne on maailmassa parasta! Nykyisin tää on mennyt siihen, että jopa 6-vuotiaat kuuntelee meidän musiikkia. Keikoilla on paljon opiskelijaryhmiä ja - omituista kyllä - 30- ja 40-vuotiaitakin kuulijoita. Se kertoo siitä, että jotain on tehty oikein, kun pystyy näin laajalla skaalalla koskettamaan jengiä.

Hyvä keikka on monien asioiden summa, mutta Apulannan keikoilla yleisöllä on poikkeuksellisen suuri rooli; se on bändin ylimääräinen jäsen.

- Yleisö on paine, ei sitä muuten voi kuvailla. Painetta syntyy monella tavalla, ei tarvi välttämättä olla jengiä painautumassa etuaitaa vasten niin, että joku menettää tajuntansa. Kun ihmiset tuntee jotain keikalla, ne kehittää energiaa, jota ei näe eikä kuule. Se energia työntyy lavalle, jolloin me bändin jäsenet imetään se itseemme ja räjäytetään takaisin yleisölle. Sitä voi verrata lentopalloon. Pallon täytyy vaan pysyä ilmassa mahdollisimman kauan.

Apulannan 17 vuotta kestäneen uran aikana musiikkia on luotu paljon. 18 singleä on noussut listaykkösiksi, joten jo pelkästään niistä saisi kasaan hyvän keikan. Miten on edes mahdollista koota mielekästä keikkasettiä niin laajasta tuotannosta?

- Biisilistan teko on ihan hirveetä. Jokaisella kiertueella on kuitenkin perusrunko. Uusia biisejä soitetaan noin 5-8 kappaletta. Niillä promotaan uutta levyä ja otetaan huomioon uudet fanit. Sitten sekoitetaan joukkoon hittejä satunnaisille kävijöille. Kaikki pitäisi ottaa huomioon, mutta jos joku on käynyt meidän 70:llä keikalla, niin ei ne saatanan samat hitit paljoa lämmitä. Nää ihmiset kaipais b-puolia tai jotain erityistä revitystä.

- Eka biisi toimii aina, koska ihmiset haluu keikan alkavan. Kakkosbiisi on tärkein. Se on kiitorata, jolla lentokoneen täytyy saada tarpeeks nopeutta päästäkseen ilmaan. Keikan ajan se pysyy siellä ihan hyvin, mutta lopussa pitää tapahtua tolkuton räjähdys, niin että kattokin irtoaa.

Sanotaan, että kitara on muusikolle puolisoakin tärkeämpi. Miten on, onko Tonikin viimeksi maannut kitaransa kanssa?

- Meillä on aika traumaattinen suhde. Kuvitelkaapa tilanne, jossa rakastaisi toista, muttei tietäisi miksi. Toinen tekisi asioita, jotka vituttaa ja ärsyttää, mutta silti ei osais päästää irti. En oo koskaan oppinut käsitteleen mun kitaraa. Se karkaa koko ajan käsistä, mulla on aika villikkoverinen morsian. Toistaiseksi täytyy elää trauman kanssa, mutta kyllä minä sen vielä kesytän.

Teksti: Yazmine Rautavaara