Haastattelussa suomiräpin kova kolmikko: Hannibal, Jontti ja Pyhimys

1.12.2011

Hannibal, Jontti, Pyhimys

Kolme syksyn mielenkiintoisinta hiphop-henkilöä istutettiin saman pöydän ääreen. Looginen seuraus: juttua riitti. Kävimme läpi suomiräpin menneisyyttä, nykyisyyttä ja vähän tulevaisuuttakin.

On pikkujoulukauden ensimmäinen lauantai ja alkuilta: alun perin sovittuun tapaamispaikkaan ei ole toivoakaan mahtua. Pyhimys on myöhässä, Jontti tulee vastaan seuraavaa siirtoa pähkäillessäni ja Hannibal löydetään Hakaniementorilta. Päätämme kokeilla lähistöllä sijaitsevaa pikkubaaria.

Suomiräp on vielä sen verran pieni skene, että Jontin ja Hannibalin kaltaiset pitkän linjan tekijät tuntevat toisensa tietysti hyvin. Alta aikayksikön he ovat lämmittelemässä jotain aikanaan humalassa keksittyä, Illuminati-teorioihin liittyvää projektia. En tajua juuri mitään keskustelusta, joka vilisee rothchildeja ja muita erisnimiä. Aivan täysin tosissaan herrat eivät kuitenkaan tunnu olevan.

Anniskeluravintolan pöydässä ehditään vielä puhua retriiteistä ja buddhalaisuuden filosofiasta ennen kuin nauhuri napsahtaa päälle. Niin Jontti kuin Hannibalkin ovat tehneet oman osansa biletysräppiä, mutta heissä on muitakin puolia. Voisi kai sanoa, että nykyään ennen kaikkea niitä muita puolia.

Jontin kauan odotettu ensimmäinen soololevy Yhden miehen kultti vilisee apokalyptiikkaa, vihaisia poliittisia näkemyksiä ja sodanvastaisuutta. Hannibalin tuore Viimiseen hengenvetoon, viimeinen levy Joku Roti Mafia -kollektiivinimellä, yltää aiheissaan Afganistan-kritiikistä omasta lapsesta huolehtimiseen. Erilaisia levyjä, mutta isojen ja haastavien aiheiden parissa liikkuvia kumpikin.

Citykarhut ja landespedet

Aloitetaan historiasta. Jontti ja Hannibal ovat tässä yhdessä vähän sattumalta, koska tulivat julkaisseeksi kiinnostavat levyt lähes samaan aikaan. Millainen yhteinen menneisyys heillä on?

“Tavattiin ekan kerran joskus Pahat viinit -aikoihin”, Hannibal muistelee. “Ekan kerran olin kuullut Jonttia Petoksen Rappiotaide-levyllä. Jontin fiitit toi siihen syvyyttä.”

Niin Jontin kuin kulttihahmo Petoksen sisältänyt Kallio Underground -kokoonpano oli hevitaustaisen Jontin portti rapkuvioihin. Hän vaikutti siis urbaanin Helsingin ytimessä.

Rovaniemeläislähtöinen Hannibal oli kuitenkin ehtinyt julkisuuteen aiemmin. Pohjoisessa vaikuttaneet funkista, jazzista ja hiphopista innostuneet muusikot perustivat Tulenkantajat-yhtyeen ja saivat levysopimuksen suomiräpin ensimmäisessä aallossa. Poko Rekords julkaisi vuosina 2001-2003 kolme albumia, jotka menestyivät kohtalaisesti ja vakiinnuttivat Hannibalin aseman arvostettuna tekijämiehenä.

Räppiä tässä maassa oli tietysti tehty jo paljon aiemmin. Myös suomenkielistä sellaista. Herrat juontavat sen juuret Espoon Olariin.

“Raimo sen vakavissaan aloitti”, Jontti määrittelee.

Elettiin 90-luvun puoliväliä. Jo tuolloin pohjoisen ja etelänkin välillä oli yhteyksiä.

“Davo kutsui mut kotibileisiin Matinkylään”, Hannibal muistelee. “Siellä Raimo soitti niiden bändin Passaa kiljua -biisin. Lepakossa oli hiphopjamit, joita Davo hostasi isossa blondissa afrossa. Heitin sille demonauhani.”

Samoihin aikoihin Jontti teki vielä Petoksen ja tuottaja Ar2:n kanssa englanninkielistä materiaalia. Toiminta oli vahvasti maan alla. Mutta vuonna 1999 kaikki alkoi muuttua.

Jontti: “Mun edesmennyt frendi Helsingin Sanoma tunsi jotkut Fintelligensit ja kertoi, että ne on saaneet levytyssopimuksen.

“Kyllähän jengi suhtautui niihin äärimmäisen kriittisesti. Se kritiikki oli kohtuuttomankin kovaa.”

Hannibal: “Sitä oli itse jo kuunnellut räppiä niin kauan. Ei se oikein ollut mun kuppi teetä.”

Hypetystä ja sossupummin elämää

Vuotta 2001 kutsuttiin jo tuoreeltaan suomiräpin hulluksi vuodeksi. Levyjä ilmestyi useita, kaikkien isoimpien yhtiöiden kautta. Tulenkantajat pääsi osalliseksi hypetyksestä. Poko Rekordsia ei tunnettu kovin hiphop-henkisenä yhtiönä, mutta siellä innostuttiin välikäsien kautta saadusta cd-r -demosta.

Hannibal: “Asuin silloin vielä Rovaniemellä porukoiden luona ja Pokon Juha Torvinen soitti mulle niiden lankapuhelimeen. Isä vastasi ja tuli sitten sanomaan mulle, että ’Kuule Hannu, siellä on Juha Torvinen, se Eppujen kitaristi!’”

“25-vuotiaana tuntui aika oudolta joutua sellaiseen hypetykseen mukaan. Mutta Pokon henkilökunnasta Epeä myöten ei ole mitään pahaa sanottavaa, mukavia ihmisiä.”

Tulenkantajien debyyttialbumilta löytyi jonkinkokoiseksi hitiksi noussut Rollofunk. Se julisti pohjoisen rankkuutta ja tylyyttä etelän vetelille kieli ehkä hieman poskessa. Hannibalin mukaan biisin viesti oli suunnattu “vähän länteen täältä Hakaniemestä.”

“Sellaista pientä nokitusta.”

Muutamassa vuodessa suomiräpin ensimmäinen flirtti valtavirran kanssa oli ohi.

“Radiosoitto hävisi kantaaottavilta artisteilta lähes kokonaan”, Hannibal sanoo.

Hänen mukaansa moni hoppari oli noihin aikoihin samankaltaisessa tilanteessa. Piti miettiä, mitä elämällään tekisi.

“Töitä ei oikein ole, räppihommia tekee tietysti joka tapauksessa, mutta pitäisikö sitä elää sossulla vai mennä opiskelemaan vai mitä.”

Tulenkantajien jälkeen hän teki yhtyeen toisen räppärin Sopan kanssa kaksi levyä juuri tästä “Kelan ja sossun vinkkelistä”. Samoihin aikoihin, vuonna 2007, Jonttikin tuli lopulta laajemmin esiin Shakan kanssa tekemällään Rata-äänitteellä. Viinanhuuruista pumminelämää sekin käsitteli, mutta Kallio Underground -porukalla oli tälle toiminnalle yksi selvä esikuva.

Jontti: “Rata-äänitteen konsepti oli Petoksen juttu, joka me vaan vietiin studioon.”

Hannibal taas nimeää Petoksen “ensimmäiseksi perihelsinkiläiseksi artistiksi Tuomari Nurmion jälkeen”.

Lamakauden jälkeen suomiräp on viime vuodet elänyt taas nousuvaihetta. Isot valtavirta-artistit myyvät jalometallia, mutta kentällä on tilaa omaehtoisillekin tekijöille. Veteraanit Jontti ja Hannibal ovat aktiivisesti mukana, mihin sitten mennäänkin.

Aikuisorientoituneen räpin uhka

Sopivasti tässä vaiheessa paikalle ilmestyy kolmas haastateltavamme Pyhimys, joka pahoittelee olevansa aina myöhässä kaikista haastatteluista. Ilmapiiri sähköistyy leppoisan menneiden muistelun jälkeen. Tosin Pyhimyksen kohdalla imperfektin käyttö olisi kai hyvinkin perusteltua. Mies kun on ilmoittanut uuden Paranoid-albuminsa olevan viimeinen Pyhimys-levy.

Jos keväällä ilmestynyt Medium oli kunnianhimoinen ja syvämietteinen suurtyö, rakentuu uutuus Steen1:n suoraviivaiselle tuotannolle ja erilaisista vainoharhatiloista kertoville riimeille. Levy on karua kuultavaa.

Mies itse näkee artistin nimeltä Pyhimys hahmona, ja Paranoidin sen elinkaaren loogisena päätöksenä.

“Jos Mediumilla noustiin huipulle, niin tässä mennään takaisin pohjalle. Se oli ainoa vaihtoehto.”

Hänelle Pyhimys-hahmon lakkauttaminen on keino vapautua kahleista.

“Minähahmo alkaa aina toistaa itseään enemmän kuin omat ajatukset oikeasti.”

Muitakin syitä on.

“Oon aina kokenut olevani vieras musiikin kentällä. Mua vituttaa esimerkiksi se, etten ole koskaan oppinut laulamaan. Siksi lopetan Pyhimyksen, samasta syystä kuin skeittauksenkin aikanaan. Olen liian vanha olemaan paska.”

“Ja kyllähän se kannattaa sanoa, että lopettaa”, mies toteaa sitten. “Voi tehdä sitten comebackin. Ja nimenomaan näinkin mun kannattaa sanoa.”

Otapa tästä selvää. Hiphop-artistit ovat tunnetusti taipuvaisia nimen- ja projektinvaihtoihin, lopettamispäätöksiin ja comebackeihin. Alalla pelataan hieman eri säännöillä kuin vaikkapa rockmusiikin parissa.

Pyhimykseltä löytyy näkemys siihenkin, mitä hiphop on ja mitä se ei ole.

“Miksi määritellä räppiä? Ei se ole musaa niin kuin muut genret. Se voi olla mitä tahansa. Se on täynnä referenssejä. Mutta olennaista siinä on sämplääminen. Ajan henki on, että otetaan kaikkialta vähän.”

Se on siis postmodernia taidetta.

“En halunnut sanoa tuota, etten kuulostaisi mulkulta”, Pyhimys nauraa.

Hannibal huomauttaa: “Hiphoppiin voi ottaa vaikutteita mistä tahansa. Sivuraiteille voi lähteä aika pitkällekin.”

Niinpä hänen uudella levyllään kuullaan freejazz-yhtye Black Motoria, ja Jontin Yhden miehen kultilla hevikitaroita. Ja tulevaisuudessa sitten varmaankin taas jotain aivan muuta.

Niin, tulevaisuus. Miltä se näyttää?

Jonttikin on harkinnut lopettamista.

“Tästä soololevystä on puhuttu vuosia, ja hiffasin, että se olisi mun menolippu pois. Mutta kyllä musta nyt tuntuu, että teenkin lisää.”

Hannibal: “Miekin olin ajatellut hengähtää, mutta heti levyn valmistumisen jälkeen alkoikin uusia juttuja pyöriä päässä.”

“Olin yhdellä keikalla, Funky Kingston featuring Marjo Leinonen, ja yhtäkkiä tajusin, että hetkinen, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen nautin keikalla kuulemastani musiikista.”

Mies kertoo kuunnelleensa viime aikoina paljon jazzia – John Coltranea, Thelonious Monkia – ja hehkuttaa vuolaasti Black Motoria. Sivutoimenaan hänellä on kantribändi. Pelikenttää siis riittää.

Toisaalta voi toimia kuten Jontti, joka sanoo halunneensa pitää “vanhoillisesti tietyn poljennon”.

Suomiräp on ehtinyt jo siihen ikään, että uranuurtajasukupolvi keski-ikäistyy. Se vaikuttaa tietysti myös riimien aiheisiin. Tulevaisuudessa kentällä tulee olemaan yhä laajempi kirjo eri-ikäisiä ja eri lähtökohdista tulevia tekijöitä.

Pyhimys saa kammottavan vision.

“AOR, adult orientated rap! Sen takia mä lopetan. Sitä mä en ainakaan halua ruveta tekemään.”

Hannibal: “Mutta eihän sillä ole väliä, ellei se ole musiikillisesti AOR:aa.”

“Mutta siitä tulee”, Pyhimys uskoo. “Meidän lapsenlapset kuuntelee jotain tripsteppiä, joka kuulostaa sähköiskuilta. Me ollaan jumissa tässä samassa jumputuksessa ja ne sanoo meille, että laita vaari toi pois, toi on ihan hirveetä.”

Sen näyttää aika. Valaiseva juttuhetki on kuitenkin lopetettava tähän. Kahdella kolmesta artistista alkaa olla kiire omalle illan keikalleen. Aivan vielä viimeinen käyttöpäivä ei uhkaa.

Teksti: Niko Peltonen
Kuvat: Monsp Records & 3rd Rail Music

Lue myös:

Haastattelu: Soolouransa lopettava Pyhimys ja Steen1 ovat kärjistämisen mestareita

(Kyllä, me todellakin pidämme Pyhimyksestä. Jatkossa pyrimme aina saamaan Pyhimyksen paikalle, ihan sama ketä haastattelemme)