Olavi Uusivirran ikäkriisi odottaa vielä

4.10.2005

albumit, musiikki, Olavi Uusivirta, runot, Onnellisuus, lukio, teatteriryhmät, meikki, kirjallisuus, Omaura

– Mä oon toteuttanut sellaista ajopuuteoriaa. Yksi torni on kaatunut toisen eteen ja lopulta siitä on tullut kauhea kaaos, Olavi Uusivirta nauraa, kun puheenaiheena on hänen oma uransa.

Uusivirta, 22, laulaa, säveltää, sanoittaa, juontaa ja näyttelee. Hän myös puhuu paljon. Miehen esikoisalbumi Nuoruustango julkaistiin kaksi vuotta sitten ja tänä syksynä ilmestyi kakkosalbumi Me ei kuolla koskaan. Uusivirran laulua on niiden lisäksi kuultu kahden suomalaisleffan soundtrackeillä, ja toisessa leffassa, Keisarikunnassa, hän jopa näyttelee.

Näytteleminen on ollut osa Uusivirran elämää pienestä pitäen. Lapsena äiti vei teatterikerhoon ja vanhempana poika kävi Kallion ilmaisutaidon lukion. Lukiossa Uusivirta osallistui musikaaliprojektiin ja päätyi siitä Matti Ijäksen tv-elokuvaan Aita. Lisää tv-työtä seurasi TV1:n Zulu-keskusteluohjelmassa ja sen kautta nuori mies pääsi freelancer-juontajaksi YleX-radiokanavalle.

Seuraavaksi Uusivirtaa voisi kiinnostaa teatterilavalla esiintyminen. Laulaja kertoo, että hänellä on kaveripiirissä monia käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta ja tuottamisesta innostuneita ihmisiä.

– Olisi mahtavaa kerätä kollektiivi ja kokeilla, onnistuisiko teatteriryhmän perustaminen kokonaan omin voimin. Luultavasti se osoittautuisi aikamoiseksi palaksi purtavaksi.

Lauluntekoa artisti sen sijaan kuvailee äärimmäisen helpoksi – silloin, kun se tapahtuu omalla painollaan. Toisin on studiosessioiden loppuvaiheessa, kun laulun pitäisi olla seuraavana päivänä valmis eikä siihen vieläkään ole tyytyväinen. Uutta albumia kootessa Uusivirta vietti usean suhteellisen unettoman yön.

Debyyttiinsä verrattuna Uusivirta pitää Me ei kuolla koskaan -albumia yhtenäisempänä kokonaisuutena.

– Jälkikäteen mä näen Nuoruustangon levynä, jossa etsittiin suuntaa. Siinä on biisejä aika moneen lähtöön: pari soulahtavaa palaa ja pari vähän akustisempaa, sitten selkeästi brittipoppisia ja pari vähän raskaampaa biisiä. Tämä uusi levy on leimallisesti aika brittiläisvaikutteista poprockia, vaikken mä haluaisikaan lokeroida omaa musiikkiani. Voi olla, että tämä on myös henkilökohtaisempi levy. Se ei välttämättä tarkoita, että kaikki tekstit olisivat suoraan mun omasta elämästä, mutta olisi vaikea kuvitella, että joku muu kuin mä laulaisi just näitä biisejä.

Näkyykö henkilökohtaisuus myös siinä, että albumi ottaa kantaa nykyajan rajattomaan nuoruuden ihannointiin? Onko artistilla ikäkriisi?

– Ehkä se oma henkilökohtainen ikäkriisi odottaa vielä tulemista, Uusivirta tuumii.

Hän kuitenkin kertoo, että on saanut seurata sivusta vanhempien ystäviensä hedelmällisiäkin ikä- ja muita kriisejä. Sen myötä artisti on itsekin pysähtynyt tarkastelemaan kriittisesti omaa arvomaailmaansa sekä suhtautumistaan menestykseen.

– On tavallaan omaan jalkaan ampumista, jos ripustaa onnellisuutensa näinkin typerään asiaan kuin joku menestyminen. Oon tajunnut, etten mä voi sellaisen varaan ripustaa onnellisuuttani, omanarvontuntoani tai mitään muutakaan olemisen oikeutusta.

Levynmyynnin stressaamisen sijasta Uusivirta tahtoisi luottaa, että jos on rohkeutta kuunnella sisäistä ääntään ja tehdä musiikkia oman tahtonsa mukaan, niin pitkällä tähtäimellä se maksaa itsensä takaisin. Poppirokin lisäksi laulajalla on kiinnostusta tehdä joskus myös muunlaista musiikkia.

– Mun musiikkimaku on aika laaja, mulla on esimerkiksi jazz-perversio siellä jossain pohjalla kummittelemassa ja toisaalta mä diggaan myös elektro-puolesta. Mä en näkisi yhtään mahdottomana, että jossain vaiheessa tekisin täysin elektronisen levyn. Ja sit toisaalta voi olla mahdollista, että mä tekisin ihan täysin akustisen levyn.

Uusivirta pitää erilaisista tyylilajeista myös kirjallisuudessa. Mies viihtyy niin David Bowien elämäkerran kuin suomalaiskansallisen runokokoelman ääressä. Uuden albumin Hautalaulu-kappale on saanut innoituksensa Eino Leinon samannimisestä runosta.

– Se kertsi pohjautuu Eino Leinon Hautalaulun muutamiin säkeihin, joita mä oon muokannut tähän biisiin ja lisännytkin yhden säkeen – kukaan ei ole sitä vielä huomannut. Mä näen Eino Leinon tietyssä mielessä myös lauluntekijänä: ne runot on niin lyyrisen sointuvia, että ne alkaa itsestään laulaa pään sisällä.

Runoilun vastapainoksi albumi sisältää sopivissa määrin uhmakasta kiroilua. Niin levyllä kuin sen laulajalla on kova ja herkkä puolensa.

– Totta kai mä oon nuori ja vihainen mies ja on paljon asioita, jotka vituttaa. Parhaimmillaan musiikki voi toimia nimenomaan kanavana, millä voi purkaa omaa ahdistuneisuutta ja turhautuneisuutta, mutta toisaalta sillä voi peilata myös herkempiä ja romanttisempia tuntoja. Se on monikäyttöinen foorumi, tuo lauluntekemisen ilo ja autuus.

Kun monet rockbändit ottavat etäisyyttä yleisöönsä ja jopa konkreettisesti naamioituvat meikkien taakse, Olavi Uusivirta on tahtonut keikoillaan lähteä vastakkaisesta päästä. Hän hakee välitöntä vuorovaikutussuhdetta yleisöönsä, juttelee eikä ota esiintymistään turhan vakavasti.

– Jos mä ryssin jotain kitaransoittoni kanssa niin sanon sitten suoraan, että mä oon Suomen paskin kitaristi, mitä muuta te voitte odottaa musta – eikä se niin kaukana totuudesta olekaan, mies nauraa.

Teksti: Eira Heinämies / Nöjesguiden