Fu Manchun bensankatkuinen pörinä lumosi Tavastian
28.11.2007
Fu Manchu on niitä harvoja puhdasverisiä stoner rock -luokituksen alle mahtuvia yhtyeitä, jotka ovat Suomessakin nostaneet päätään vähintään keskisuuren yleisön tietouteen. Lähes tulkoon täydellä Tavastialla mesonneet jenkit täyttivät salin harvat aukot mahtipontisella pörinällään 20. marraskuuta.
Kyussin kaunis muisto elää edelleen monen raskaaseen ja suoraviivaiseen rockiin jo taannoin ihastuneen mielissä. Mutta tilanteessa, jossa Kyussin kautta pinnalle nousseen Josh Hommen ura jatkuu kikkailevammalle linjalle edistynyttä Queens of the Stone Agea luotsatessa ja Monster Magnetin Dave Wyndorfkin lopetti vahvojen huumeiden käytön, on luontevinta kuulostella esimerkillisen vetreästi esiintyvän eteläkalifornialaiskvartetin edesottamuksia.
Fu Manchu esiintyi ennakkoluulottomasti ja intohimoisen varmasti. Laulamisen ohella osan soolotteluista hoitanut ja ykköskitaristi Bob Balchia tukenut Scott Hill ei laula kovaa tai korkealta, tai edes erityisen kauniisti. Onneksi se ei ole tässä tapauksessa merkityksellistä. Fu Manchun sielu piilee groovaavassa, korkeat nuotit suorilta käsin ohittavassa pörinämetallissa, joka loi Tavastialle hypnotisoivan tunnelman. Rytmiryhmä antoi alaviritteisille kitaroille mahdollisuuden mouruta niin syvältä kuin halusivat. Ja sehän toimi!
Helpolla yhtye ei etenkin loppuvaiheessa rajusti rokannutta yleisöään silti päästäny. Valtaosa keikan ensimmäisen puoliskon biisimateriaalista oli King of the Road -albumia edeltäneeltä ajalta. Setti tuntui olevan monelle läsnäolijalle vieras korkealuokkaisesta biisimateriaalista huolimatta. Hillin ironisesta ”Nyt soitamme kappaleita, jotka tekin tunnette” -tokaisusta alkanut hittikimara viimeistään laukaisi vienon epätietoisuuden ja nostatti käsiä.
Edellä mainitulta levyltä poimittujen Boogie Vanin ja King of the Roadin aikana leijaili sieraimiin mieto bensan tuoksu. Liekö Fu Manchu osunut kultasuoneen tässä ikiaikaisen kartsakurvailun ja röökinsavuisten kahvilahuoltamoiden luvatussa maassa. Niin hyvällä asenteella vilpittömän kiitollinen yleisö osoitti juhlatunnelmansa. He saivat myös haluamansa sekä tuoreelta We Must Obey -pitkäsoitolta että sitä edeltäneeltä California Crossingilta. Encoren kruunasivat ”pakollinen hitti” Squash That Fly sekä täysin nappiin osunut lainavalinta, Blue Öyster Cultin herkullinen riffirypäs Godzilla, joka sai monet meistä hykertelemään onnesta. Taisivatpa herrat tulla samalla paljastaneeksi osan juuristaan.
Fu Manchu osoitti elävänäkin olevansa yhtye, joka ei ota musiikkiaan liian vakavasti, mutta suhtautuu sen esittämiseen erittäin ammattitaitoisesti. Raskas paahto ja massiiviset alapäätaajuudet upottivat kuulijat omaan maailmaansa. Jopa soolot tai muut ulkomusiikilliset kikkailutilpehöörit palasivat aina juurilleen: rajuun jyystöön, jonka hekumallisuuden soittajat luovat saumattomalla dynamiikan tajullaan. Vaikka lämmittelybändin virkaa toimittaneen Truckfightersin Ruotsi-stoneria olisi kuunnellut mielellään pidempään, osoitti Fu Manchu olleensa se rekka, joka jyräsi tykimmin.
Vielä miltei parin vuosikymmenen ja kymmenen levyn jälkeen Fu Manchu on hyvä lipunkantaja kumoamaan vääristymän, jonka mukaan stoner olisi genrenä hautautunut syvälle hiekkaan. Ainakin vielä muutama albumi ja keikka pörinää, säröä ja suoraviivaisuutta, kiitos.
Tuomo Leino
Kommentit
Keskustelut
Facebook