Peter Hook & The Light toi Joy Divisionin Helsinkiin

28.3.2011

Peter Hook, Joy Division

Peter Hook on ristiriitainen hahmo. Historia tulee liittämään miehen nimen joihinkin länsimaisen musiikin syvällisimpiin, tunteitaherättävimpiin ja komeimpiin kappaleisiin, kuten Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart, Transmission ja She’s Lost Control sekä New Orderin Blue Monday, True Faith ja lukuiset muut upeat post-punkin ja kasaridiskon klassikkoteokset.

Miehen täysin uniikki bassotyyli on niin raskaasti imitoitu 2000-luvulla, että monen bändin soisi antavan tekijänoikeuskrediitin Hookylle sovituksen osalta.

Toisaalta mies on luoteisenglantilainen lädi, elämänilonsa kaljasta ja jalkapallosta ammentava juntti ja mahdollisimman epäarvokkaasti vanhentunut kehäraakki, jonka viihdearvo perustuu lähinnä käsittämättömiin riitoihin sosiaalisessa mediassa milloin kenenkin soittokaverin kanssa tai DJ-keikkoihin, joissa mies vain bailaa dekkien takana, DJ-lehden kokoelma-cd:n hoitaessa äänipuolen.

Kun mahtipontisesti nimetty Unknown Pleasures - A Celebration of Joy Division from Peter Hook & The Light -tapahtuma ilmoitettiin alkuvuodesta saapuvaksi Nosturiin, olin välittömästi kiinnostunut. Mieleni välittömästi kelasi taaksepäin 00-luvun puolivälissä todistamaani New Orderin festarikeikkaan, joka oli Hookyn ja New Order -vokalisti Bernard Sumnerin osalta sellaista urpoilua ja sekoilua, että komea musiikki jäi täysin älyttömän tragikomedian jalkoihin.

Vaikka suhtaudun Joy Divisionin musiikkin varovaisen vakavamielisesti, ajatus Hookystä raiskaamassa omaa perintöään kaljanhuuruisessa pikkupöhnässä ja laulamassa masennuksen, ahdistuksen ja epätoivon värittämiä ajattomia kappaleita epäterve pilke silmäkulmassa saivat aikaan samankaltaisen pelonsekaisen innostuksen, kuin moottoritiellä lähestyvä hälytysajoneuvojen suma: ”Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut pahasti”, mutta kohdalla kuitenkin kaula pitkällä kuikuilemassa josko näkisi ruumiita.

Peter Hook & The Light

Tähän lähtökohtaan peilaten en osaa sanoa olenko äärettömän pettynyt vai todella tyytyväinen kokemukseen, jonka Hook joukkoineen minulle Nosturin kevätillassa tarjosivat. Muutamaa varomatonta ”c’mon Helsinki, let’s go” -tyyppistä töräystä lukuunottamatta keikka oli älyttömän harkiten rakennettu kokonaisuus B-divarin play-off -rajan sisään juuri ja juuri mahtuvaa cover-viihdettä, jossa alkuperäismateriaalia käsitellään niin hellin ottein, kuin mahdollista.

Hook ei todellakaan ole kummoinen vokalisti, mutta Joy Divisionin musiikissa laulusuoritusten tekniikka ei missään tapauksessa ole avain musiikin laatuun. Ian Curtis -vainaan toteava baritoni on teknisesti lähes jokaisen ihmisen osaamisen rajoissa, joten ihan totaalisesti Hooky ei vajavaisella laulutaidollaan päässyt hommaa torpedoimaan ja miehen omalla pojalla varustettu The Light -taustayhtye soitti juuri sillä tavalla, jolla nimettömien perusjamppojen rykmentin kuuluu sitä joukon ainoaa tähteä kompata: ilmeettä ja turhia briljeeraamatta.

Settilista oli rakennettu tyylikkäästi, mutta varsin tarkoitushakuisesti. Settilista nimittäin rakentui etukäteen ilmoitetun mukaisesti Joy Divisionin ensilevyn ympärille, mutta bändin Warsaw-esiasteen sekä ensi-ep:n materiaalin, albumeilta löytymättömien singlejen sekä New Orderille lopulta päätyneen Ceremony-kappaleen voimin höystettynä. Jättäen kakkosalbumi Closerin materiaalin kokonaan koskematta. Vähemmän yllättäen, Hookin on huhuttu jo suunnittelevan siirtyvänsä seuraavaksi kakkosalbumin esittämiseen livenä.

Toki voidaan väitellä puolesta ja vastaan sekä Peter Hookin oikeudesta esittää Joy Division -materiaalia ilman yhtyeen kiistatta tärkeintä komponenttia tai tällaisten kypsään ikään ehtineiden entisten teinien nostalgianälkää ruokkivien vesitettyjen retroilujen arvosta ylipäätään, mutta en voi väittää ettenkö muutamaan kertaan illan aikana olisi hetkittäin tullut tempautuneeksi mukaan siihen nerouteen, joka Joy Divisionin musiikissa on sisäänrakennettu. Surullistahan tässä on vain se, että oma sukupolveni on nyt tullut siihen ikään, että olemme nostalgiarahastuksen otollisinta kohdeyleisöä.

Tämän kriisin kärsin kuitenkin mieluiten sisäisesti keskenäni enkä anna sen vaikuttaa objektiiviseen näkemykseeni kritiikin kohteesta. Silmämääräisesti arvioiden Peter Hook & The Light nimittäin tarjosi erittäin hyvän korvikkeen sille, että Joy Divisionin livenä näkeminen jäi aika harvan ihmisen kokemuslistalle. Onhan se kurjaa joutua kokemaan, että Joy Division on vuonna 2011 sitä mitä Boney M. oli vuonna 1991, mutta minkäs teet.

Ehkä vahva 7,5 arvosanan arvoinen suoritus ei ole kummoinen saavutus, kun käsitellään 10+ -arvosanan materiaalia, mutta parempi se kai on kuin ei mitään.

Teksti ja kuvat: Tommi Forsström