Riders on the Storm esiintyi Kulttuuritalolla

28.6.2007

elokuva, legendat, Kulttuuritalo, Yhdysvallat, kitara, politiikka, Klassikot, saappaat, blues

Odotukset ennen Riders on the Stormin eli The Doorsin keikkaa olivat vähintäänkin ristiriitaiset. Bändin kulttimaineeseen on osaltaan vaikuttanut laulajan Jim Morrisonin (1943-1971) ikuinen nuoruus ja rooli hippien runoilijapoppamiehenä. Nyt kiertueella on enää kaksi originaalia jäljellä: Robby Krieger ja Ray Manzarek. Rumpali John Densmore ei terveydellisistä syistä enää kiertueelle lähtenyt ja esti samalla oikeusteitse alkuperäisen nimen käyttämisen.

Kaiken lisäksi monet nuoret ja nuoret aikuiset ovat tutustuneet The Doorsin legendaan ennen kaikkea bändistä kertovan, Oliver Stonen ohjaaman elokuvan myötä. Vaikka Manzarek myöhemmin haukkuikin elokuvaa totuudenvastaiseksi, ei valkokankaan Doorsia täysin sivuutettu keikalla. Intro-raitana soi nimittäin myös elokuvassa käytetty Carl Orffin klassikko ”O Fortuna”.

Uuden laulajan valinta Morrisonin paikalle on ollut kaikkein hankalin pala, niin hyvässä kuin pahassakin. Alunperin mukana ollut The Cultin laulaja Ian Astbury oli mies paikallaan, mainetta kun on omastakin takaa ja kaiken lisäksi hänet melkein valittiin elokuvan päärooliin. Nyt mikrofonin taakse on kuitenkin valittu Brett Scalions. Ensimmäinen kysymys onkin luonnollisesti: ai kuka? Ei ole helppo tehtävä astua itsensä liskokuninkaan saappaisiin. Jos yrittää eläytyä rooliin liikaa, on tiedossa mätiä tomaatteja. Jos jää liian taustalle, ei keikasta tule mitään. Ja jos on yhtä tuntematon kuin Scalions, ei tehtävä ole taatusti yhtään sen helpompi. Järkytys olikin melkoinen, kun lavalle asteli tiukkaan nahkatakkiin ja suuriin aurinkolaseihin sonnustautunut viiksekäs blondi. Mies otti paikkansa kuitenkin ammattitaidolla. Hän kohotti tunnelmaa, otti yleisöä mukaan ja ohjasi suosionosoituksia kahteen oikeaan osoitteeseen: Manzarekiin ja Kriegeriin. Alkuperäiskaksikon revitellessä omia soolojaan Scalions vetäytyi taustalle.

Jim Morrison oli esillä hyvin hillitysti. Mies mainittiin vasta aivan keikan lopussa, kun bändi omisti ensin ”Sex Machine” -coverin legendaariselle James Brownille ja samassa yhteydessä ”Touch Me” -kappaleen Brownin kaimalle James Douglas Morrisonille. Tämän jälkeen rumpujen päälle teipattiin Jim-lippu ja miestä hoettiin ja useammin. Myös Morrisonin alter egoa Mr. Mojo Risinia muistettiin kuuluvasti varsinaisen setin päätöskappaleella ”L.A. Woman”. Jimittelyyn ei kuitenkaan menty yhtään liikaa. Esimerkiksi kappaleet ”The End” ja ”Not to touch the earth” eivät kuuluneet settilistaan, mikä oli sinänsä fiksu veto; ei Morrisonin hautaa pidä liiaksi mennä sorkkimaan.

Ennen kaikkea on muistettava, että The Doors ei noussut maailmanmaineeseen ainoastaan liskokuninkaansa ansiosta. Manzarek ja Krieger ovat erinomaisia soittajia ja säveltäjiä. Hallussa on niin rock, blues kuin jazzikin. Ja kaksikon koskettimet vs. kitara -esitystä keikalta ennen kaikkea haettiinkin.

Legendaariset pojat saivat runsaasti huomiota ja biisejä oli sovitettu/venytetty urku- ja kitarasooloille. Erityisesti ”Spanish Caravan” oli mitoitettu Kriegerille, joka soitti pitkän espanjalaishenkisen intron yksin valokeilassa. Manzarek pääsi revittelemään ”Light My Firen” lisäksi ennen kaikkea ”When the Music’s over”:ssa. Myös hän sai ikioman intronsa spottivalossa kappaleessa ”Strange Days”. Yhteensä settilistaan mahtui 18 kappaletta, joista kaksi encoressa. Kappaleet tosin olivat lähes järjestään alkuperäisversioita pidempiä.

Politiikaltakaan ei vältytty. Manzarek kertoi oman mielipiteensä Yhdysvaltain ”hullusta nukkepresidentistä, jota hullu nukkemestari Dick Cheney ohjailee”. Myös Colin Powell sai osansa ja kolmikolle omistettiin kappale ”Five to one”.

Yleisö oli aivan pähkinöinä legendojen saapuessa vihdoin Suomeen. Suosionosoitukset menivät ansaitusti Manzarekille ja Kriegerille, ja tiivis tunnelma Kulttuuritalolla olikin nimenomaan tunnustus kaksikolle. Kuvaavaa myös oli Manzarekin kommentti ensimmäisen kappaleen (Love me two times) jälkeen: ”Well, this is something we didn’t expect.” Yleisö saikin ansaitut kiitokset yhtyeeltä.

Konsertissa oli myös synttärikakkutunnelmaa, kun illan viimeiseksi kappaleeksi valittu ”Light My Fire” juhlii nelikymppistään. Kyseinen hitti nosti rakkauden kesänä ’67 The Doorsin Yhdysvaltain suurbändiksi.

Henri Lassander