Viisaskin menee vipuun, jos kuluttajien tarpeet eivät osu yksiin  markkinavoimien tarjonnan kanssa. Kuluttajien reaktiot ovat olleet karu yllätys monelle innovatiivisuuttaan julistaneelle tuotteelle. Tutkailemme tässä artikkelissa floppeja kodin elektroniikkarintamalta – kuten eri video-, dvd- ja musiikkirintaman epäonnistumisia.

Videovalmistajat tukkanuottasilla

70- ja 80-luvuilla kuluttajia hämmensi joukko keskenään kilpailevia epäyhteensopivia videonauhuriformaatteja. Rintamalinjat olivat monimutkaiset: Philipsin VCR ja VCR Long Play ja Grundigin SV (Super Video) olivat aluksi kilpailijoita, mutta yhtiöt loivat myöhemmin yhdessä Video2000-standardin. Toshiba puolestaan tarjosi 8-raitanauhureita muistuttavaa LVR:ää. Sittemmin kilpailu jatkui Video2000:n, JVC:n VHS:n ja Sonyn Betamaxin välillä ja rajoittui lopulta kahden viimeksi mainitun väliseksi avoimeksi sodaksi olohuoneen herruudesta.

Käyttäjän kannalta tilanne oli ongelmallinen. Tarjolla oli kolme samaan tehtävään tarkoitettua videonauhurijärjestelmää, mutta ne eivät olleet keskenään yhteensopivat.

Voittajaksi selviytyi lopulta VHS mutta kuluttajakatastrofi oli jo tapahtunut. Monet ostivat nauhurin, jolle ei myöhemmin saanut varaosia, nauhoja tai elokuvia.

Betamax hävisi huonon onnen ja markkinointivirheiden takia mutta formaatti jäi elämään ammattilaisvideotuotannossa. Silti Sony jatkoi sitkeästi kuluttajille suunnattujen Betamax-nauhurien valmistamista 2002 saakka, kunnes myönsi Betamaxin kysynnän laskeneen kannattavuusrajan alle DVD-soittimien - ei siis VHS:n - kasvavan suosion takia.

Nauhuristandardien sodasta oli kuitenkin hyötyäkin. Läksytyksen johdosta kilpailevatkin laitevalmistajat istuvat standardeista päättäessään pyöreän pöydän ääressä ja koettavat päästä yhteisymmärrykseen.

Tästä käy esimerkkinä DVD. Sen valmistuminen viivästyi vuosikausia, mutta rintamalinja piti sittemmin verrattain pitkälle. Erimielisyydet kirjoittavan DVD:n olemuksesta kuitenkin repivät alaa eri suuntiin, kun valmistajat katselevat toisiaan kilpailevien leirien DVD-juoksuhautojen reunoilta. Kenen etuja muka palvelee, jos esimerkiksi tietokoneen DVD-poltin ja kotiteatterin DVD-soitin tai -poltin eivät ymmärräkään toisiaan? DVD+R, DVD-R, DVD-RAM? Kiitos vain, päättäkää jo.

Ja entäpä nämä uusimmat tallennusmediat, DVD:n jälkeläiset? Blu-Ray vastaan HD-DVD. Taas kaksi suurta leiriä vastakkain ja kuluttajat siinä välissä markkinaviestien ristitulessa. VHS vs Beta vs Video2000, taas kerran…

Laserlevyjen etsikkokausi, mistä uusi ääniformaatti?

DVD ei ole ensimmäinen kotien teatteriviritys, vaan jo 1970-luvun lopussa julkaistut laserlevyt tarjosivat kuluttajille laadukkaita elokuvakokemuksia. Sukulaisuussuhde on silti läheinen, vaikka laserlevyjen tekniikka on analogista siinä missä cd-levyt ovat digitaalisia.

Vasta DVD selätti laserlevyt kuvan tarkkuudessa ja äänentoistossa. Mutta ero formaattien yleistymisen nopeudessa oli huimaava. DVD löi läpi muutamassa vuodessa, laserlevyt ja -soittimet jäivät marginaaliviihteeksi. Laitteet ja levyt olivat kalliita, kysyntä ja tarjonta olemattomat eivätkä edistykselliset ominaisuudet jaksaneet pitää formaattia pystyssä.

Laserlevyt kokivat sentään lyhyen kukoistuskauden kolikkopelimaailmassa. Pelien grafiikka luettiin suoraan laserlevyltä, mikä mahdollisti aikaansa nähden käsittämättömän upean ulkoasun. Itse pelit, tunnetuimpana Dragon’s Lair, vain eivät olleet kummoisia. Koska automaattien lasersoittimet kestivät huonosti pelikäytössä poistuivat ne pian takanäyttämölle.

Samassa huumassa kehiteltiin myös laserpelikonsoleita koteihin, mutta ne putosivat jo ilmestyessään samaan marginaali-ilmiöiden ja teknologiafloppien kasvavaan joukkoon.

Myös cd-levyä on yritetty kaataa jo muutaman kerran. Cd-musiikkilevyt korvasivat perinteiset levyt nopeasti, mutta cd:tä yritettiin myöhemmin korvata muun muassa Sonyn MiniDiscillä. MiniDiscit jäivät ammattilaiskäyttöön, mutta kuluttajaformaatiksi siitä ei ollut. Philips puolestaan tarjosi Digital Compact Cassette –järjestelmää, joka yhdisti  cd-levyjen digitaalisuuden ja c-kasettien ominaisuuksia. Pieleen meni.

Kodin viihdekeskus?

Vuosien mittaan television ympärille on yritetty rakentaa myös kodin viihdekeskusta. Kotiteatterit, pelikonsolit, telsetit ja digitv liitetään kaikki televisioon - joten eikö kannattaisi yhdistää kaikki samaan laitteeseen?

”Luodaan kodin multimediakeskus”, kuului 90-luvun vaihteessa yhtaikaa monen laitevalmistajan suusta. Pelikone, multimedialaite, elokuva- ja nettipääte; kaikki samoihin kuoriin. Sehän on oikotie kuluttajien lompakoihin!

Philipsin CD-i, Commodoren CDTV ja monet muut laitteet yhdistelivät vaihtelevalla menestyksellä pelikoneen, tietokoneen ja mediapäätteen ominaisuuksia samaan laatikkoon. Epäonnistuen. Harva halusi sittenkään istua illat pääksytysten television edessä, laitteiden ominaisuudet eivät olleet ihmeelliset ja kukaan ei loppujen lopuksi tarvinnut näitä. Kai sitä mieluummin käyttää sitä VHS-videonauhuria, jolle saa elokuvia joka kaupasta, kuin etsii epätoivoisesti VideoCD-levyjä, joita kuulemma on jossain Anttilassa. Ja hintaakin laitteilla oli riittoisasti.

Alle vuosikymmen myöhemmin samaa yritettiin uudestaan, tällä kertaa erityisesti internet-boomin vauhdittamana. Nettibisneksen, dot.com-yritysten ja teknologiaboomin myötä syntyi lukuisa joukko yhden idean yrityksiä, jotka valmistivat kuka mitäkin internetin ja television yhdistävää aparaattia.

Isotkin menivät vipuun. IBM toi 1984 markkinoille PC Jr. –tietokonemalliston, joka oli käytännössä riisuttu ja yksinkertaistettu pc-kotimikro. Silti koneen hinta ylitti reippaasti kotikäyttäjien budjetin, laitteen yhteensopivuus aikansa pc-ohjelmien kanssa oli kyseenalainen eivätkä sen tekniset ominaisuudet yltäneet edes C-64:n tai Atarin 8-bittisten mikrojen tasalle. Kone vedettiinkin markkinoilta jo 1985. Mutta läksyt unohtuvat, niinpä Apple julkaisi 1996 vastaavan Pippin-laitteensa, joka oli Mac-tietokoneen ja tv-pelikonsoli-nettipäätteen yhdistelmä. Surkea käyttöjärjestelmä, aneeminen rauta, hidas prosessori ja mitätön ohjelmistovalikoima takasivat menekin.

Samasta pöntöstä vedettiin 90-luvun taitteen kannettavat internet-päätteet, sisältönsä viivakoodien perusteella tietävät jääkaapit ja Circuit City –yhtiön kehittämästä DiVX-DVD-formaatista, jonka avulla kuluttajat pystyivät osotamaan viiden taalan hintaisen elokuvan, joka itsetuhoutuu kahden vuorokauden kuluttua.

Oman mainintansa ansaitsee vielä Sonyn Bookman. Siis mikä? Bookman. Walkmanin ja DiscManin menekki oli japanilaisyhtiölle mannaa, joten mitä voitaisiin kutistaa seuraavaksi taskukokoon? No kirjatpa tietysti. Digitaalinen e-kirja oli Walkmania suurempi, paljon painavampi ja hankalakäyttöinen. Kirjat toimitettiin yksittäisillä levyillä, joita ei ollut löytää mistään. Ja laitteella oli hintaa 400 taalaa. Ei ihme että pieleen meni.

Onneksi kuluttajilla on valta päättää mitä ostaa. Kaikkea turhuutta ei tarvitse kerätä pölyttymään, vaan jää laitevalmistajien huoleksi löytää mitä me oikeasti tarvitsemme ja voimme hyödyntää.

Game over, Atari

Yksi kodin kuluttajateknologian ja erityisesti pelimaailman näyttävimmistä flopeista nähtiin 80-luvun puolivälissä. Vielä vuosikymmenen alussa konsolit ja kotimikrot kuuluivat jokaisen taskulaskinvalmistajankin repertuaariin.

Alan romahdus vuonna 1984 vei kuitenkin mukanaan niin koneet kuin valmistajat.

Romahdus sattui kipeästi pelimaailman kuninkaana tunnettuun Atariin, joka oli käytännössä luonut pelikonsoliteollisuuden.  Menestyksen myötä Atari ei ylimielisyydessään välittänyt edes laadusta, ja asiakkaat alkoivat hylkiä yhtiön heikentyneitä julkaisuja. Ensin suositun Pac-Man-kolikkopelin surkea konsoliversio, sitten lopullisena niittinä kassakoneita kilisyttäneen E.T. –elokuvan lisenssipeli.

Atari valmisti kaikkiaan 12 miljoonaa Pac-Man-peliä. Arvioiden mukaan maailmalla oli 10 miljoonaa Atari 2600 -konsolia aktiivisessa käytössä. Eli Atari oletti jokaisen konsoliomistajan ryntäävän kauppaan ja kahden miljoonan ihmisen ostavan laitteen päästäkseen pelaamaan Pac-Mania. Ei ihan onnistunut, peli kun oli surkea. Siihen päälle kamala peliversio E.T. -elokuvasta. Sitä tehtiin viisi miljoonaa kappaletta, lähes kaikki tulivat takaisin palautuksina. Yhtiön kultaiset vuodet loppuivatkin symbolisesti Uuden Meksikon osavaltioon kaivettuun valtavaan kuoppaan, johon haudattiin valtava läjä Pac-Maneja, neljä miljoonaa E.T. -peliä, prototyyppejä ja muuta ”viallista irtaimistoa”.

Vaikka Atari koki myöhemmin lyhyen menestyksen Atari ST-kotimikroperheen ansiosta eivät myöhemmät yritykset palata pelialalle onnistuneet. Brändin pilaaminen kostautui lopulta ja uuden polven kilpailijat - Sony ja Nintendo - kaappasivat tuottoisat konsolimarkkinat.

Muita kotifloppeja?

Tuleeko lukijoilla mieleen mitään epäonnistuneita kodinelektroniikkatuotteita? Laitteita jotka katosivat markkinoilta tai eivät vain täyttäneet tarpeitasi? Kerro toki kommentissasi.

Kerromme myöhemmin toisessa artikkelissa myös varsinaisista tietotekniikka- ja pelialan flopeista. Jos jokin painaa mieltä, voit vuodattaa niistäkin mielipiteitä tämän jutun kommentteihin. Soveliaimmat mielipiteet/esimerkit nostetaan artikkeliin.

Jukka O. Kauppinen