eDomen toisessa PSP-julkaisupeliartikkelissa tuomiolla ovat kuuluisan rallikuskin lisäksi taskukonsolien puolelle loikannut luurankosoturi, sekä joukko ärsyttäviä apinoita.

Ape Academy

Pienet, lyhyet minipelit ovat kannettavien pelilaitteiden yleisestä käyttötilanteesta johtuen erinomainen markkinarako käsikonsolille kuin käsikonsolille. Nintendon GBA- ja DS-käsikonsoleilla homma on varsin hyvin hoidossa Feel the Magic- ja Wario Ware-pelien ansiosta. Sonyn PSP-käsikonsoli on sen sijaan julkaisupelien osalta pääasiassa panostanut näyttäviin ajopeleihin. Yksi minipelikokoelma laitteen julkaisuvalikoimasta kuitenkin löytyy.

Ape Academy-nimellä kulkevassa pelissä pääosassa ovat riemukkaat, ja sitäkin ärsyttävämmät pikku apinat. Pelaaja on yksi Apina-akatemian uusista tulokkaista, jonka täytyy miellyttää Ihmeperheen vaatekaapista varastettuun vaatekertaan sonnustautunutta kouluttajaansa niin, että tie seuraavalle vuosikurssille aukenee.

Jos peli-idea jo tässä vaiheessa kuulostaa typerältä, niin meininki ei myöskään sanottavasti parane jatkossa. Vuosikurssilla edistymistä mitataan ristinolla-laudalla, jossa jokainen ruutu pitää sisällään jonkin pelin tarjoamista hieman yli viidestäkymmenestä minipelistä. Menestyksekäs suoritus palkitaan nollalla, tappiollinen ristillä. Tarpeeksi monta nollariviä avaa oven jatkoon, liian monen ristirivin tarjotessa päinvastaisen lopputuloksen.

Minipelejä on varsin riittävä valikoima, mutta valitettavasti määrä ei korvaa laatua. Vaikka muutamat, kuten banaanin puolustaminen ja polttopallo, ovat minuutin jaksoina ihan hauskaa viihdettä, niin suurin osa minipeleistä on joko täysin typeriä tai huonosti toteutettuja. Lataustauot katkaisevat pelikokemuksen myös ärsyttävästi, tosin on pakko todeta että PSP-mittapuulla mistään kovin pitkästä tauoista ei kuitenkaan ole kyse.

Vaikka peli tarjoaa akatemiapelin lisäksi myös moninpeliä ja avattavia lisäominaisuuksia, eivät ne millään kykene nostamaan uppoavaa laivaa pinnalle. Keskinkertainen graafinen toteutus, ärsyttävät apina-äänet ja surkea ääninäyttely eivät myöskään auta tilannetta. Kun pääasia, eli minipelit, ovat vielä suurimmalta osin heikosti toteutettuja, kannattaa Ape Academy jättää suosiolla kaupan hyllylle.

Tero Lehtiniemi

Colin McRae 2005

Codemasters on ilahduttanut virtuaalirallikansaa huippukuski Colin McRaen nimeä kantavilla rallipeleillä jo vuodesta 2000 asti. Pc:llä alkunsa saanut sarja löytänyt tiensä niin kännykkäpeliksi kuin lukuisille konsoleillekin, ja sarjan viides osa on käännetty nyt myös Sonyn uudelle PSP-käsikonsolille.

Kun ottaa huomioon PSP:n tekniset ominaisuudet, kovatasoisen autopelitarjonnan ja pelisarjan yleisen tason, odotukset ovat Colin McRae 2005:n kohdalla väkisinkin varsin korkealla. Pelimuotoja on tarjolla pikakisoista maailmanmestaruuskisoihin ja pitkään urapelimuotoon, johon tekijät ovat selkeästi panostaneet eniten.

Valitettavasti Colinin PSP-versio lyö vasten kasvoja jo alkumetreillään. Ensinnäkin grafiikka on PSP-mittapuulla suorastaan rumaa, eikä edes pyöri kovin sulavasti. Vauhdin hurmaa ei synny, vaikka nopeusmittari näyttäisi mitä, ja muutenkin meininki on kuin Ladojen kokoontumisajoissa. Vaikka urapeli tarjoaakin varsin kiitettävän määrän pelattavaa, on pelin vaikeustaso aloittelevalle kuskille aivan liian korkea. Jo ensimmäiset erikoiskokeet vaativat lähes millintarkkoja suorituksia, että kisasta irtoaa edes kohtuullisia sijoja. Pelin edetessä meininki vain pahenee. Hieman maltillisempi aloitusvaikeustaso olisi pelastanut jo paljon.

Suuren sisältömäärän lisäksi pelissä toki on muutakin hyvää. Vaurionmallinnus on nimittäin hoidettu kunnialla kotiin. Pelti kolisee ja auton ottamat vauriot vaikuttavat ohjattavuuteen olennaisesti. Varikolla ollessa vaurioiden korjaamiseen on vain rajoitettu määrä aikaa, ja isommat vauriot pakottavatkin pelaajan usein taktikoimaan korjauskohteiden suhteen.

Vaikka tarjolla on pakollisia PSP-lisäominaisuuksia, kuten WLAN-moninpeliä ja netissä tehtävää tulosvertailua, ei huipputuloksia juuri tee mieli edes yrittää. Colin McRae 2005 Plus mokaa rallipelin perusteellisimmassa osassa, ajamisessa niin perusteellisesti, ettei lopputulosta pelasta oikein mikään.

Kun huomioidaan vielä käsikonsolipelille täysin käsittämättömäksi venytetty vaikeustaso, ei Colin McRae 2005 plussaa tee loppujen lopuksi mieli pelata oikein missään. Muuten laadukkaalle pelisarjalle tämä selkeästi kiireessä väännetty tuotos on todella ikävää mainosta.

Tero Lehtiniemi

MediEvil: Resurrection

Hieman erilaista meininkiä PSP:n julkaisupelien katraassa edustaa vanhaa PlayStation-toimintaseikkailusarjaa jatkava MediEvil: Resurrection. Mistään täysin uudesta pelistä ei ole kyse, vaan PSP:n MediEvil on hieman muutelluilla kentillä ja lisäsisällöllä höystetty alkuperäinen PlayStation-peli.

Pelin persoonallisena päähenkilönä toimii Sir Daniel Fortesque, pelkurimainen soturi, joka nöyryyttävästä kuolemastaan huolimatta leimautuu sankariksi. Kun Danielin tappanut paha velho Zarok tekee väistämättömän comebackinsa, tämän kuolleet haudoistaan herättävä loitsu palauttaa myös Danielin elävien kuolleiden kirjoihin.

Gallowmeren kuningaskunta kaipaa pelastajaa, ja niinpä Danielin on lähdettävä pitkälle matkalle pelastaakseen kuningaskunnan ikuiselta pimeydeltä, ja puolustettava samalla ansaitsematonta kunniaansa. Käytännössä luvassa on varsin tyypillistä kolmiulotteista toimintaseikkailua. MediEvil: Resurrectionia piinaavat kuitenkin sekä pelityypin normaalit kompastuskivet, ja se yksinkertainen tosiasia, että aika on yksinkertaisesti juossut MediEvilin ohi.

Maailmanpelastusmatkalla Danielia vastaan asettuu kummajaisia kauhu- ja halloween-leffojen koko kirjolta. Vihaisia variksenpelättimiä, kurpitsahirviöitä ja tietenkin paljon, paljon epäkuolleita. Vastarinnan nujertaminen hoituu kohtuullisen laajalla asevalikoimalla, joka käsittää tyypilliset fantasia-aseet niin lähi- kuin kaukotaistelunkin puolelta. Pääsääntöisesti kourassa voi pitää sitä asetta, mitä mieli tekee, mutta joskus eteneminen vaatii tuhovälineiden luovempaa käyttöä.

Taistelu itsessään ei ole kovin yllättävää lajityypin edustajia aikaisemmin pelanneille. Paria erilaista hyökkäystä yhdistelemällä saadaan aikaiseksi tehokkaampia komboja, joilla viholliset kaatuvat entistä helpommin. Kolmiulotteisten toimintaseikkailujen perinteinen ongelma on kuitenkin ollut heikosti toteutettu kamera, eikä MediEvil suoriudu tällä osa-alueella kovinkaan hyvin.

Oudot ja epäkäytännölliset kamerakontrollit yhdistettynä epämääräiseen lyöntien osumien mallintamiseen tekevät taistelusta toisinaan varsin turhauttavaa puuhaa. Lähellä oleviin vihollisiin voi kyllä lukittautua, mutta esimerkiksi nopeasti liikkuvia vihollisia vastaan toiminto on käytännössä käyttökelvoton. Ongelmallinen kamera tekee myös satunnaisista tasohyppelykohtauksista hermoja raastavaa puuhaa.

Gallowmeren kauhuteemaisessa kuningaskunnan pilvillä on kyllä hopeareunuksensa. Resurrectionin myötä peliin lisätyt minipelit ovat kohtuullisen viihdyttäviä, grafiikka toimii ja äänimaailma on erinomaisesti toteutettu. Myös pelin henkilöhahmot ja yleinen huumori ilahduttavat. MediEvil: Resurrection on vain valitettavasti peli, joka ei kokonaisuutena toimi niin hyvin kuin voisi olettaa.

Toimintaseikkailu ei ainakaan ehkä tässä muodossaan ole paras mahdollinen pelityyppi PSP:lle. Vanhan, jo aikoinaan omat ongelmansa omanneen klassikon pikaisen kasvonkohotuksen sijaan PSP:n omistajat olisivat kyllä ansainneet täysin uuden pelin. Jos lajityypin normaalit ongelmat eivät kuitenkaan lannista peli-intoa , tarjoaa MediEvil: Resurrection kaikesta huolimatta näyttävän ja ennen kaikkea humoristisen pelikokemuksen.

Tero Lehtiniemi