Lienevätkö kaikki huomanneetkaan, että Warcraftien menestystä hyödynnetään myös kirjallisuudessa. Ja uusimpana vetona myös sarjakuvissa. Egmont Kustannuksen WarCraft: auringon kaivo -sarja on edennyt jo toiseen osaansa. Allianssin ja Horden välinen taistelu saa sarjakuvamuodossa aivan uudenlaisia sävyjä.

Pelinsä pelanneille WarCraft-sarjakuva on melkoinen loikka uuteen suuntaan. Tapahtumat eivät liity juurikaan ennestään tuttuihin juonenkäänteineen, vaan tarina on aivan uusi ja irrallinen palanen suuren saagan kylkeen. Monet paikat ovat entuudestaan tuttuja, mutta niiden kuvaustapa on jotain aivan uutta. Kukapa meistä nettiwowittajista ei olisi piipahtanut esimerkiksi Tarren Millissä? Sarjakuva kuitenkin luo kuvan elävämmästä ja normaalimmasta paikasta, jota Horden laumat eivät olekaan jatkuvasti kiusaamassa.

Eihän se sarjakuvasta mitään pois vie, onpahan vain hupaisaa kontrastia saagan eri versioiden välillä. Muitakin pelien legendoista tuttuja paikkoja löytyy tai niihin viitataan sivumennen. Tämä kaikki luo mukavaa tuttuuden tuntua.

Fantasiakliseitä…

Kolmiosainen Auringon kaivo -tarina on mielenkiintoinen satsi tyypillisiä ja muokattuja fantasiakliseitä. On kauniita neitoja ja suuria sankareita, jotka muuttuvat halutessaan mahtaviksi lohikäärmeiksi. On WarCraft-maailman eri rotuja, paikkoja ja kamalia hirviöitä. Ja tietysti ritareita.

Tarina itsessään seuraa nuoren sinisen lohikäärmeen, joka voi muuttua myös ihmiseksi, matkaa kauniin neitokaisen kera vaarasta toiseen. Ja tavoitehan on tietysti estää hirmuisten voimien pääsy valtoimelleen, joka toisi Azerothin maahan entistä enemmän tuhoa ja kuolemaa.

Tarina on sujuvaa luettavaa. Käänteitä tapahtuu, joskus odottamattomiakin. Tarjolla on romantiikanpoikasta, magiaa ja suuria taistelujakin. Toisaalta sekaan paukutetaan kliseitä välistä armottomalla tahdilla. Tolkienit ja muut fantasiateokset ulkoa osaavalla voi olla hetkittäin tuskallista. Ehkä tässä mennään siinä mielessä käsikynkkää pelien kanssa, että paikoittainen mahtipontisuus on tahallista ja tarkoituksellisen osoittelevaa.

Azerothin historiaa ja mahtavaa rikkautta ei tarinassa suuremmin hyödynnetä, mutta eihän pieneen albumiin voikaan mahduttaa puolentoista vuosikymmenen aikana rakennettua historiikkia. Tarinaa kun kuitenkin kerrotaan muutaman päähenkilön kautta. Sarjakuva kuitenkin onnistuu laajentamaan pelaajien visioita Azerothista ruohonjuuritason kerronnalla.

Erilaiset hahmot kuvataan kauniisti ja pikkutarkasti. Piirrostyyli voi kuitenkin nikotuttaa. Taide on korealaisen Jae-Hwan Kimin käsialaa, mikä tarkoittaa turhan vahvaa mangavaikutelmaa. Onneksi mangailua ei ole viety liian pitkälle, sillä sitä tunkee nykyään ihan riittävästi joka tuutista muutenkin. Animesilmäiset typykät kuitenkin kestää, sillä piirtäjä osaa oikeasti käyttää kynäänsä ja piirtää näyttäviä hahmoja.

Yksi detalji Auringon kaivossa tosin rassaa. Tietyt käännökset. Onhan nimet täytynyt kääntää kun sarjakuva kerran julkaistaan suomeksi, mutta jotkut asiat särähtävät tosi pahasti WarCraftejä ja ylipäätään fantasiakirjallisuutta pitkään seuranneen silmään. Etenkin undeadien, epäkuolleiden käännös kalmorutoksi.

Korjaus: kalmorutto viittaa lukijoiden mukaan Scourgeen, ei undeadeihin. Näinollen termi toimii jo paremmin, vaikka vähän hassulta se yhä vaikuttaa.

Muutoin WarCraft: Auringon kaivo on mukavaa ja luettavaa kevyttä fantasiasarjakuvaa, joka toimii sekä pelien ystäville että sarjakuvan harrastajille. Extrana piirrostyyli on puraissut myös mangafaneihin.

Sarjiksen käsikirjoitus on muuten Richard A. Knaak -nimisen herran käsialaa. Knaak on kirjoittanut päälle 30 Dungeons & Dragons -romaania.

WarCraft-ensikertalaisille teoksissa on myös hyvä tiivistelmä Azerothin maailman historiasta ja tapahtumista, minkä ansiosta tapahtumat on helpompi sijoittaa paikalleen. Ajallisesti sarjis tuntuu sijoittuvan WarCraft III: The Frozen Throne -lisälevyn jälkeen.

Toinenkin mielipide

10-vuotias Aku Ankkaa, Hesarin strippejä ja Ykspalaa lukenut naiivi lapsonen voi kokea Warcraftin aivan eri tavalla kuin 70-vuotias, elämäänsä kyllästynyt rusina, joka on luultavasti lukenut kaikki sarjakuvahistorin merkittävimmät teokset ja siihen päälle paljon muuta.

Vaikka elämääni toisinaan kyllästynyt rusina olenkin, niin silti en pitänyt Warcraftista siitä nimenomaisesta syystä, että on tullut luettua parempaakin. Aika paljonkin parempaa kuraa.

Sarjakuvan ei tarvitse olla nerokkuutta hipovan kekseliäs häikäsevine taiteineen ollakseen hyvä tai jopa loistava. Pelkkä omaperäisyys riittää - ja se on täsmälleen, mitä Warcraftista puuttuu niin juonen, hahmojen, kerrontatavan, taiteen ym. oleellisen suhteen.

Warcraft olisi saattanut toimia paremmin, jos se olisi pystynyt edes nauramaan itselleen. Tietty camp-henkisyys olisi ehkä voinut täysin pelastaa tämän, mutta ei.. Wacraft olisi voinut olla huono, mutta olla huono tyylillä - sen sijaan se on huono ja kiusallisen tyylittömästi.

Toisaalta ymmärrettävää, miksei ropefantasiapeliin perustuva sarjakuva heitä hommaa ihan lekkeriksi - en ole yhtään mitään ikänäni roolipelannut, mutta jäänyt vähän sellainen maku, että suurin osa niistä on tarkoituksellisesti tehty eeppisiksi ja ryppyotsaisiksi. Menisi pelatessa varmaan maku koko hommasta, jos peli ei itse edes usko itseensä..

Laura Sivonen

WarCraft - Auringon kaivo -sarjassa on ilmestynyt kirjoitushetkellä kaksi albumia:

Auringon kaivo 1: Lohikäärmeen jäljillä

Auringon kaivo 2: Jäiset varjot

Jukka O. Kauppinen