Japanilainen Level-5 tunnetaan mainioiden ja ei-niin-mainioiden roolipeliensä lisäksi Professor Layton -puzzleseikkailuistaan. Korkeahattuinen herrasmiesprofessorimme on ratkonut monenlaisia pulmia Nintendon DS -käsikonsolilla jo useamman osan verran.

Professor Layton: Spectre’s Call on taattua Laytonia vakaalla kaavalla, niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka pientä hiomista onkin tapahtunut, vastaa peli silti käytännössä edelleen vain ja ainoastaan yhteen kysymykseen. Mikä se sitten on? No tietysti: ”Ottaako herra tohtori älypähkinöitä?”.

Lue lisää | Kommentit

Fractal on taas yksi puzzlepeli, joka pureutuu älypelien yleisimpään olettamukseen. Jossain epäilyttävästi pelikenttää muistuttavilla alustoilla makaa suuri määrä värillisiä palikoita. Näistä samanväriset on työnnettävä yhteen ja näin saatava ne katoamaan. Tehtävä on annettu, saa suorittaa.

Fractal toteuttaa vanhaa ideaa raikkaalla otteella. Minimalistinen mutta kaunis ulkoasu ja hieman nähdystä poikkeavat pelimekanismit ovat kiinnostavia, mutta tämän lisäksi Fractal lupaa laajentaa pelaajan tajuntaa 130 iskua sekunnissa soivilla ambient-ääniraidoilla.

Lue lisää | Kommentit

Harva asia maailmassa on niin mukavaa kuin pienten karvaisten eläinvauvojen helliminen. Kinectimals veti tästä narusta vedoten pelaavan kansan eläinrakkaisiin. Mutta löytyy niitä muitakin eläimiä kuin jo nähtyjä kissoja!

Uusi Kinectimals ei oikeastaan ole uusi, vaan uudelleenjulkaisu. Tutun Kinectimalsin kylkeen on lätkäisty myös ladattavana lisäsisältönä julkaistu karhusaari. Tarjolla on siis tuplasti rapsuteltavaa ja leikitettävää.

Lue lisää | Kommentit (1)

Jos kaipaat aimo annosta psykedeliaa, sinulla on kaksi vaihtoehtoa: osta Igorilta pari tablettia tai Child of Eden. Jälkimmäinen voi maksaa vähän enemmän, mutta sitä ei ole ohennettu pesuaineella, eikä sitä ostamalla saa puukosta kylkeensä. Todennäköisesti.

Tetsua ”Rez” Mizuguchin tehtailema peli viihdytti ja hämmästytti Xbox 360 –pelureita jo viime kesänä, mutta PlayStation –käännöstä saatiin odottaa syksyyn asti. Tulihan se vihdoin, Move-tuella varustettuna.

Lue lisää | Kommentit (1)

Ihminen luulee tietävänsä jo kaiken, mutta monta kysymystä on yhä auki. Onko avaruudessa elämää? Mikä on kaiken tarkoitus? Onko Lady Gaga oikeasti mies? Kuka ihme oikein ostaa saksalaisia simulaattoripelejä?

Toiset haaveilivat kersana veturinkuljettajan ammatista, toisista taas tuli isona lentäjiä. Moni tahtoi ajaa rekkaa, mutta ilmeisesti niitäkin löytyi, joiden mielestä siisteintä ikinä on ajaa roska-autoa. Heille on suunnattu Garbage Truck Simulator 2011.

Lue lisää | Kommentit (4)

Kalifornialainen thatgamecompany on erikoinen firma muutenkin kuin nimensä puolesta. Nokkamiehensä Jenova Chenin johdolla se on peliensä kautta vakiinnuttanut asemansa niin sanottujen taidepelien lajityypin kärkikastissa.

Thatgamecompanyn pelit ovat yleensä jättäneet äärettömän paljon tilaa pelaajan omille tunteille, ja samoilla linjoilla jatkaa myös firman uutukainen, Journey. Nimensä mukaisesti se on matka, mutta minne, millainen ja miksi?

Lue lisää | Kommentit

Vapaaottelu on ollut viime vuosien aikana kovassa nosteessa niin maailmalla kuin Suomessakin. Iso kiitos valtavirtasuosiosta kuuluu UFC:lle, joka maailman suurimpana vapaaotteluorganisaationa on tehnyt ison työn tehdessään lajista suuren yleisön mielikuvissa vakavasti otettavaa kamppailu-urheilua verenhimoisen mätkimisen sijaan.

Kotona treenaamisen apuvälineeksi suunniteltu UFC Personal Trainer onkin eräs vahvimmista merkeistä lajin saapumisesta valtavirtaan.

Lue lisää | Kommentit (1)

Se ei ole enää mitenkään ihmeellistä, että entiset suurten pelistudioiden kehittäjät ottavat ja ryhtyvät indie-miehiksi. Moista tapahtuu nykyään päivittäin ja yleensä tuloksena on peli, jota voisi kärjistäen kuvailla sanoilla ”kuin Angry Birds, mutta…”.

Mutta aina ei käy näin. Joskus niillä indie-yrittäjiksi lähtevillä on Idea. Supergiant Gamesin tyyppien tapauksessa idea oli tämä: lukittaudutaan porukalla pieneen taloon ja pusketaan siellä koodia, kunnes peli on valmis. Ja pirulauta, että siitä pelistä tulikin hyvä!

Lue lisää | Kommentit (3)

Kinect ei ole tähän mennessä juuri pelitarjonnallaan loistanut, ellei mukaan lasketa tanssi- ja jumppapelejä. Liikuttaminen ja aktivoiminen on uuden laitteen ominta aluetta. Miksipä samalla vaivalla ei voisi liikuttaa myös aivoja?

Ennen kaikkea DS-peleistään tuttu Dr. Kawashima -brändi saapuu nyt liikeohjauksen ihmeelliseen maailmaan. Kroppa ja aivot toimivat yhteistyössä, kertoo arvon tohtori ja laittaa koko perheen liikkumaan.

Lue lisää | Kommentit

Joskus vastaan tulee pelejä, jotka vaativat tavalla tai toisella uudenlaisia määritelmiä. Sellainen on myös Child of Eden. Sitä voisi kuvailla musiikkipeliksi, mutta vain tuskin. Räiskintäkään ei tee oikeutta kokemukselle, ja musiikkiräiskintä kuulostaa vain typerältä. Pelin luova nero Tetsuya Mizuguchi on määritellyt tuotoksensa synesthesiaksi, joka on sekoitus näkö- kuulo- ja tuntoaistien sekamelskaa.

Itse en kuitenkaan usko liian hienoihin määritelmiin. Siispä, normaali tallaajan kielellä: jos konemusiikkiyhtye The Prodigy olisi peli, se olisi Child of Eden. Jos joku peli vaatii tajuntaa laajentavia aineita, se on Child of Eden. Jos jokin peli ON tajuntaa laajentava aine, se on Child of Eden. Jos psykedelia pitäisi määritellä uudestaan, Child of Eden olisi sanakirjan ensimmäinen viittaus.

Lue lisää | Kommentit (1)

The Sims –sarjan iloiset ja omaa kieltään mongertavat asukit ovat ehtineet jo jos monenlaisiin paikkoihin. Lähiöt, kauppakeskukset, yliopistot ja jopa autiot saaret ovat tulleet tutuiksi. Mutta kaikki Sims-pelit ovat pysyneet sitkeästi nykyajassa. Tähän asti.

The Sims: Medieval vaikuttaa paperilla kovin rohkealta peliltä, mutta totuus on vaisumpi. Siirretään sarja keskiaikaan ja … mitäs sitten? Tähän kysymykseen kehitystiimikään ei ole osannut vastata, sillä Sims on yhä Sims.

Lue lisää | Kommentit

Voi Segaa. Dreamcast oli monella tapaa aikaansa edellä, mutta kapsahti pahankertaisesti  kuuseen ison pahan Sonyn alla. Siihen aikaan sitä vähän ihmetteli, että miten näin hyvä pelitarjonta ei riittänyt, vaikka Sonylla ei ollut pistää Segaa vastaan kovinkaan kummoisia pelejä. Tästä on nyt vähän yli vuosikymmen.

Dreamcast Collectionin sisältää rutkasti hyviä pelejä. Ainakin teoriassa. Vaan kuinkas  kävikään! Kokoelman peleistä ainoastaan yksi on sellainen, josta pystyy tänä päivänä nauttimaan täysin siemauksin.

Lue lisää | Kommentit (8)

Söpöily ja kaiken maailman ötököiden rapsuttelu on tie penskojen sydämeen, ajateltiin Microsoftilla, ja niin syntyi Kinectimals. Oikeaanhan he osuivat, kun tuloksena kerran oli yksi Kinectin laihan julkaisutarjonnan valopilkuista.

Helppoa tietä menestykseen etsivä kiveää polkunsa kopioimalla. Sama ajatus, yksi oma idea ja jo luulisi kassakoneen kilisevän. Onhan hellittävinä nyt lauma mitä erilaisimpia fantasiaotuksia.

Lue lisää | Kommentit

Muutaman vuoden takainen Portal oli mieletön yllätys. Tuskin kukaan osasi odottaa, että Orange Boxin kylkeen lyöty pikkupeli tulisi olemaan eräs sukupolven merkittävimmistä peleistä, mutta niin siinä vain kävi.

Huikeudestaan huolimatta Portal kuitenkin haiskahti hieman Orange Boxin kylkiäiseltä ja jätti lukemattomat pelaajat haluamaan lisää. Ja nyt sitä saa. Portal 2 jatkaa siitä, mihin Portal lopetti ja on puhdasta huikeutta.

Lue lisää | Kommentit (18)

Ensimmäinen Echochrome oli varsin minimalistinen ja hidastempoinen puzzlepeli, jonka pulmanratkonnassa kikkailtiin perspektiivillä. Sitä seuranneessa Echoshiftissä ratkottiin monimutkaisia mannekiinin tekojen nauhoittamiseen perustuvia kenttiä.

Echochrome II ei tyydy sekään toistamaan edeltäjiensä ideoita, vaan tarjoaa Move-ohjaimen liikutteluun perustuvalla varjoleikittelyllään jälleen uuden kiinnostavan tavan auttaa mannekiinia pääsemään tavoitteeseensa.

Lue lisää | Kommentit