Aihealueet: PlayStation 3, Xbox 360, Seikkailu- ja roolipelit, Toimintapelit, Ilmiöt, K18

Bayonetta, Platinum Games, Capcom, Tissit, Nahkapuku, Japani, Hullut

Hideki Kamiya tunnetaan miehenä, jolta ei pelisuunnittelijana puutu visioita tai villejä ideoita. Devil May Cry- ja Viewtiful Joe -sarjojen isällä saattaa tosin olla muutama mutteri hieman löysällä, mutta mitä väliä kun lopputulokset ovat tätä luokkaa?

Kun miehen uusin hengentuotos Bayonetta on Devil May Cryn hengessä tehty toimintaseikkailu, jonka päähenkilönä heiluu naissankari, joka muuttaa mustan nahkapukunsa hirviöitä syöviksi demoneiksi, voiko lopputulos mitenkään epäonnistua?

Bayonettaa tähdittää saman niminen sankaritar, jota vaivaa ikävän puoleinen muistinmenetys. Amnesian lisäksi sankaritartamme piinaavat tämän kimppuun alituisesti käyvät enkelit. Kamiyan näkemys taivaan valtakunnan kansalaisista on tosin sen verran hirveä, että näillä eväillä Cthulhun kannattajatkin todennäköisesti vaihtaisivat kristinuskoon. Sen verran groteskeja osa ilmestyksistä on.

Bayonetta lähtee jahtaamaan kadotettua muistiaan kuvitteelliseen, eristäytyneeseen Vigridin kaupunkivaltioon. Idylliset kaupunkimaisemat vaihtuvat tarinan edetessä hyvin yliluonnollisiin näkymiin, ja kenttäsuunnitelussa on mielenkiintoisten ideoiden lisäksi muistettu myös yllätyksellisyys. Juuri kun pelaaja on kuvitellut nähneensä kaiken mitä pelillä on annettava, puskan takaa isketään uusia ideoita, joilla meininki pysyy mielenkiintoisena.

Kenttiä rytmittävä tarina ei pohjimmiltaan ole kovin monimutkainen tai yllätyksellinen, mutta persoonalliset hahmot, kiero huumori ja hennon perverssit kuvakulmat tekevät sen seuraamisesta mielenkiintoista. Charlien Enkeleita ja hyvässä mielessä Tarantinon tuotoksien henkeä yhdistettynä japanilaiseen kierouteen on hämmentävä yhdistelmä, josta ei aluksi oikein osaa sanoa pitääkö siitä, vaiko inhoaa. Lopputulos on kuitenkin niin toimiva, että se herkistää pahimmankin kyynikon

Ylläni on nahkapuku ja nahkapuku on musta

Pääosassa on luonnollisesti itse toiminta. Bayonettan perusaseistus koostuu kaikessa koruttomuudessaan käsistä, jaloista ja kaikkiin neljään raajaan kiinnitetyistä tuliaseista. Homma toimii niin, että yksi jokaisesta neljästä toimintanäppäimestä kontrolloi yksiä raajoja: käsiä, jalkoja ja käsien ja jalkojen aseita. Näitä yhdistelemällä on sitten mahdollisuus luoda toinen toistaan näyttävämpiä liikkeitä, kuten jättiläismäisiä taivaalta laskeutuvia korkokenkiä, usean metrin pituisia hiuspiiskoja ja vastaavaa. Päivän fraasi onkin ”mieluummin överit kuin vajarit”.

Oman munansa kennoon tuovat vielä matkan varrelta mukaan tarttuvat aseet, joita ei tosin Devil May Crysta poiketen tuoda tarjottimella. Suurin osa vaatii ovelasti piilotettujen LP-levyjen palasten keräämistä, joista kotikaupungissa baaria pitävä korni asekauppias loihtii uusia tuhovälineitä. Pelin suoraan läpi juoksemalla uusia kädenjatkeita ei tartu mukaan kuin kourallinen.

Pelin vaikeustasoa voisi hyvin kommentoida sanonnalla reilun epäreilu. Peli marssittaa alun jälkeen pelaajaa vastaan toinen toistaan pahempia vihollisaaltoja, joilla on toinen toistaan epäreilumpia hyökkäyksiä. Hyvin osunut kombo saattaa viedä Bayonetalta hengen käden käänteessä, mutta toisaalta peli myös tallentaa tilanteen todella ahkerasti, jopa pomotaisteluiden eri vaiheissa.

Pomotaistelut ovat perustoiminnasta eroten vielä täysin oma lukunsa. Massiiviset, kaoottiset Hyveet ovat todella vaikuttavia ja hajoavaa ympäristöä hyväksi käyttävät taistelut saavat suun ammolleen kerta toisensa jälkeen. Matsit huipentuvat lopussa tehtäviin Climax-hyökkäyksiin, joissa Bayonettan kehoa verhoava nahkapuku muuttuu kerran toisensa jälkeen yhä kammottavammaksi demoniksi, joka pistää henkihieveriin piestyn taivaan lähetin poskeensa.

Perinteisen taistelun lisäksi tarjolla on myös pakollisia tasohyppelyjaksoja, kevyitä puzzleja ja nykypeleissä ilmeisen pakollisia Quick Time Eventejä. Bayonettan QTE:t ovat kyllä pääosin todella vaikuttavia ja tilanteeseen sopivia, mutta pelaajan ihastellessa ruudun tapahtumia ne iskevät välillä selkään aivan turhilla äkkikuolemilla.

Aseiden lisäksi Bayonettalla on myös muita apukeinoja. Näistä tärkein on Witch Time, vihollisen hyökkäyksen viime hetkellä väistäessä aktivoituva hidastus, jolloin muun maailman toiminta hidastuu murto-osaan normaalista. Witch Timellä on olennainen merkitys sekä ongelmanratkaisussa, että missä tahansa taistelussa vihollisten nopeuden ja ylivoiman vuoksi. Osaa vihollisista ei voi edes vaurioittaa muissa tiloissa.

Makeaa ja vähän suolaista

Teknisesti Bayonetta on huippuluokkaa. Ainakaan Xbox 360 -versio ei hidastele missään tilanteessa, vaikka ympärillä hajoaisi ja pyörisi mitä, ja kun graafinen ulkoasu on vielä uskomattoman hyvin toteutettu, ei lopputulosta voi kuin ihailla. Pelin jazzia ja japsirokkia yhdistelevä musiikki tosin voi jakaa mielipiteitä ja erityisesti jazzahtavan perustaistelumusiikin vaihtaisi mielellään johonkin muuhun.

Oman lukunsa ansaitsevat kontrollit, jotka ovat millintarkat, niin kuin tällaisessa pelissä pitääkin. Ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä esimerkiksi Witch Timen aktivoinnissa on usein millisekunneista kiinni, mutta kun kontrollit toimivat tällaisissa tilanteissa just eikä melkein, ei tämä pääse haittaamaan.

Kontrolleissa on ainoastaan kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että pieneen, rajattuun ohjaimeen on ängetty ehkä vähän liikaakin toimintoja. Hyökkäysten, väistelyn, loikkien, kamerakontrollien sun muiden lisäksi pitäisi vielä pystyä kontrolloimaan esimerkiksi Bayonettan muodonmuutosominaisuuksia, ja välillä toiminnan tuoksinassa aktivoituu hieman väärä toiminto.

Toinen on toimintaseikkailujen ikuinen murheenkryyni, kamera. Vaikka kamerakontrollit ovat suhteellisen vapaat, joutuu pelaaja valitettavan usein taistelemaan puolisokeana ruudun ulkopuolelta kimppuun syöksyviä vihollisia vastaan. Ikävä takaisku kääntyy kuitenkin lopulta osittaiseksi voitoksi: kokemus muuttuu oikeasti mielenkiintoiseksi, kun taistelussa ei voi luottaa pelkästään näköhavaintoihin vaan mukana täytyy olla myös intuitiota.

Vaikka perustasolla pelin läpäisee armeliaan tallennusmenetelmän ja runsaiden tarjolla olevien parannusesineiden ansiosta käytännössä kuka tahansa, on pelillä silti paljon tarjottavaa myös perfektionisteille. Peli rankkaa jokaisen luvun ja jopa yksittäisen taistelun erilaisilla patsailla, jotka sitten poikivat lisää rahaa ja jopa piilotettuja esineitä. Tämä rankkaus onkin sitten todella kovaa: täydellinen Pure Platinum -pysti vaatii käytännössä sen ettei pelaaja ota lainkaan vahinkoa ja tämän lisäksi koitoksesta pitää vielä suoriutua varsin nopeasti. Tahkottavaa siis riittää niillekin, joille pelkkä pelin läpäisy ei riitä.

Melkein vuoden peli

Bayonetta on kauttaaltaan hämmentävä kokemus. Ensimetreillä siitä on hyvin vaikea sanoa, pitääkö siitä vai ei, kun ylikornit maneerit ja keskinkertaista epilepsiakohtausta lähentelevä valomaailma iskevät silmille heti kättelyssä. Kun toiminta ja tarina pääsevät hyvin nopeasti vauhtiin, ei Kamiyan neroutta voi oikeasti kuin joko kunnioittaa tai pelätä. Jos tällaiseen kenttäsuunnitteluun ja tarinankuljetukseen pääsee ilman kovemman luokan tajuntaa laajentavia, on pakko nostaa hattua.

Aina kun luulee, että peli on antanut kaikkensa, lyö se eteen uuden yllätyksen tai pelillisen toiminnon. Koko homma on rytmitetty niin vaikuttavasti, ettei menoa seuratessa ja tapahtumiin osallistuessa voi juuri kuin pakahtua onnesta.

Joskus ärsyttäviä QTE:ita, hiukan tönkköä kameraa ja ylitse vyöryvää toimintojen paljoutta lukuun ottamatta Bayonettasta ei voi eikä halua löytää mitään pahaa sanottavaa. Se on hullu, asenteellinen, yllättävä, näyttävä, sulava ja kokonaisuutena vaikuttava toimintaseikkailu, joka viittaa kahdeksan sadan kilotonnin korkokengällä kaikelle kilpailulle.

Jos Bayonetta olisi ilmestynyt Euroopassa viime vuoden puolella, olisi se vahva kisaaja allekirjoittaneen vuoden peliksi Dragon Age: Originsin rinnalle. Tämä vuosi tuo loppua kohden varmasti vähintään yhtä vaikuttavia toimintaseikkailuja, mutta niitä odotellessa Bayonetta on lajityyppinsä virstanpylväs.

Tekijä: Platinum Games
Julkaisija: Sega
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: www.sega.com/platinumgames/bayonetta/

Tero Lehtiniemi

Toinen mielipide (PS3)

Shigeru Miyamoto, Hironobu Sakaguchi ja Hideo Kojima ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja japanilaisia nimiä, jotka monet tietävät vaikka eivät olisikaan heidän tuotostensa suurfaneja. Yksi mies jätetään häpeällisesti aina pois listoilta, kun mietitään Japanin suurimpia lahjakkuuksia pelinkehitykselle, nimittäin Hideki Kamiya. Mies, jonka aivoista ovat peräisin muun muassa 3D-toimintapeligenren nykyiseen muottiinsa asettanut Devil May Cry, 2D-toimintapelit täydellisyyteen hionut Viewtiful Joe ja yksi ainoista Zeldamaisista seikkailupeleistä, joka jopa ylittää inspiraation lähteensä, eli PS2:n loistava Okami..

Hideki Kamiyan nimi ja myös pelit ovat surullisen tuntemattomia suurelle yleisölle, kun ottaa huomioon, että hänen ohjaamat pelinsä ovat poikkeuksetta genrejensä parhaita pelejä eikä joukkoon mahdu vielä yhtäkään hutia. Nyt Kamiya palaa 8 vuoden tauon jälkeen 3D-toimintapelien pariin, ja minkälainen paluu se onkaan. Bayonetta saa kaikki muut toimintapelit tuntumaan turhilta.

Naughty Angels

Bayonetta kuulostaa ideana poikkeuksellisen naurettavalta. Päähahmo on noita, jonka kurvikkaita muotoja peittävät vaatteet on tehty hänen omista hiuksistaan, joita käytetään myös erilaisten taikojen voimanlähteenä, jolloin näkyy runsaasti paljasta pintaa. Hän taistelee taivaan enkeleitä vastaan, jotka tosin muistuttavat enemmän helvetin demoneita, jotka yrittävät imitoida enkeleitä, kuin niitä sulonaamaisia hyvyyden lähettiläitä, jollaisia ne ovat länsimaisen tradition mukaan.

Bayonetta olisikin nolo peli, jos se oltaisiin tehty otsa rypyssä. Se ottaa kuitenkin kieli poskessa -asenteen alusta asti. Pinnallisin puolin Bayonetta ei siis ota itseään koskaan liian vakavasti, mikä tekee siitä yksinkertaisesti viihdyttävää seurattavaa Kun Bayonetta heittää sarkastista läppää enkeleitä piiskatessaan ja kiusoittelee seksikkyydellään, ei voi kuin hymyillä. Täysin ylivedetty ote koko touhuun ei välttämättä miellytä kaikista vakavamielisimpiä toimintapelien pelaajia, mutta onneksi itse peli kaiken tämän farssin alla on täyttä kultaa.

Bayonettan taistelut tuntuvat niin vapailta. Siinä on paljon ennalta asetettuja liikeyhdistelmiä, mutta niitä pystyy yhdistelemään mitä moninaisimmilla tavoilla. Aluksi saattaa tuntua siltä, ettei oikein tiedä mitä tekee, vaikka kaikki näyttääkin oikein hienolta. Kun taistelusysteemiin pääsee sisälle, alkaa tehdä täysin vaistonvaraisesti monia asioita. Pelaaminen ei tunnu niinkään muutamien kombojen toistamiselta, vaan täysin omien liikesarjojen luomiselta. Tätä monipuolisuutta vain lisää asevalikoima, joka ei  sisällä ainoastaan erilaisia tuliaseita, vaan myös ruoskia, katanoita ja nunchakuita, joilla kaikilla on erilainen käyttötarkoitus. Koska Bayonetta ei osaa torjua vihollisten hyökkäyksiä mitenkään ilman erästä lisäesinettä, on opittava seuraamaan vihollisten aikomuksia ja väistettävä iskuja oikea-aikaisesti, jotta saisi käynnistettyä Witch Time -hidastuksen muutamaksi sekunniksi, mikä on usein elintärkeää vihollisten voittamisen kannalta.

Niin paljon kuin Bayonettassa onkin omaa, siihen on otettu parhaita paloja niin  kilpailijoista kuin Kamiyan aikaisemmista peleistä ja muokattu niitä sopimaan Bayonettan maailmaan. Tyyliltään teos muistuttaa tietenkin eniten Kamiyan omaa Devil May Cry’tä, mutta siitä huomaa myös Kamiyan arvostuksen God of War -sarjaa kohtaan. Bayonetta on sanalla sanottuna eeppinen toimintapeli. Se jättää jopa God of Warit jälkeensä. Se myös kopioi God of Warista tutut lyhyet ja tappavat QTE-liikkeet, joissa pelaajan on painettava ruudulla näkyviä nappeja. Bayonettassa ne on tosin sekoitettu huomattavasti paremmin osaksi toimintaa. Viimeisenä muttei vähäisimpänä Bayonettan vihollisten aggressiivisuus muistuttaa usein enemmän Ninja Gaidenin armottomia ninjavastuksia kuin Devil May Cry’n joskus turhankin passiivisia heittosäkkejä.

Bayonetta ottaa myös mallia God of Warin noudattamasta helposti lähestyttävän pelin filosofiasta. Ei tarvitse olla toimintapeliguru, jotta sen pelaaminen alkaa sujua. Witch Timen mukana tuoma uhkarohkeuteen ja hyökkäävään pelityyliin kannustaminen palkitsee hyvät pelaajat, mutta taistelusysteemi ei vaadi kymmenen vuoden kokemusta, jotta taistelemisesta ja itse pelistä voisi nauttia. Bayonettasta on muutenkin vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Se on yhtä iloa alusta loppuun saakka.

Sega, Sega, Sega…

PS3-versiota häiritsevät harmillisesti tekniset ongelmat. Platinum Games on suhteellisen pienenä kehittäjänä kyennyt keskittymään vain Xbox 360 -version tekemiseen ja PS3-version porttaus on jätetty Segan omien tiimien harteille. Ruudunpäivitys pysyy suurimman osan ajasta siedettävällä tasolla, mutta muutamissa yksittäisissä kohdissa hidastelu on pahempaa. Muuten hidastelu on satunnaista ja lyhytkestoista.

Ruudunpäivitystä ärsyttävämpää on PS3-version latailu valikoita aukaistessa ja selatessa. Latausajat eivät ole kuin parin kolmen sekunnin mittaisia, mutta niitä joka välissä. Kentät ladataan yleensä kerralla tai ne on jaettu enintään pariin kolmeen isompaan osaan. Kentän lataamisessa kestää hieman kauemmin, mutta lataustaukojen aikana voi harjoitella liikkeitään, joten niiden pituus ei juurikaan haittaa. Enemmän kuin kerran tulee kuitenkin mieleen, että Bayonettan PS3-versio olisi hyötynyt asennusmahdollisuudesta.

Vaikka PS3-versio näyttää kaikin puolin huonommalta kuin Xbox 360 -versio, se kuulostaa aivan yhtä hyvältä. Taisteluita säestää usein svengaavat soundit, jotka tuovat taisteluihin oman lisänsä, joka sopii täydellisesti Bayonettan henkeen. Musiikitkin toisaalta jakavat varmasti mielipiteitä. Monet toivoisivat varmasti Devil May Cry’n tyylistä hevi-painoitteisempaa soundtrackia Bayonettan kevyemmän tarjonnan sijaan, mutta se ei olisi yksinkertaisesti sopinut tunnelmaan.

New Queen on the block

Bayonetta on jos ei nyt ihan täydellinen niin todella lähellä täydellistä 3D-toimintapeliä. Sen taistelusysteemi on syvällinen ja sulava, kenttäsuunnittelu monin paikoin nerokasta ja se heittää koko ajan jotain uutta ja uskomatonta pelaajan naaman eteen. Siinä ei ole mitään suuria perusteellisia vikoja, vain muutamia yksittäisiä kohtia, joiden toteutus ei yllä muun pelin tasolle. Palkintosysteemin, parin avattavan vaikeustason ja runsaan kerättävän tavaravalikoiman ansiosta siitä löytyy valtavasti uudelleenpelattavuusarvoa etenkin niille pelaajille, jotka eivät halua tyytyä pronssisiin ja kivisiin patsaisiin kenttien lopuksi, joita tulee takuuvarmasti paljon ensimmäisellä pelikerralla.

Bayonetta osoittaa kuinka paljon japanilaiset pelinkehittäjät ovat länsimaalaisia kehittäjiä edellä toimintagenren suhteen. Se on monipuolinen ja haastava peli, mutta se ei koskaan unohda sitä tärkeintä seikkaa, eli hauskan kokemuksen tarjoamista. PS3-version haittana ovat tekniset ongelmat. Niiden takia sekä PS3:n että Xbox 360:n omistavien kannattaa ostaa Bayonettan Xbox 360 -versio, mutta ongelmat eivät ole niin vakavia että PS3-versio olisi pelikelvoton. Omistipa minkä konsolin tahansa, jokaisen toimintapelien fanin tulisi kokea Bayonetta. Se ei välttämättä vetoa tyylinsä takia kaikkiin, mikä on harmi, sillä tämän parempaa toimintapeliä saa tuskin pelata pitkään aikaan.

Petteri Kaakinen

Kolmas mielipide (Xbox 360)

Bayonettaa ei voi oikein arvostella pelkästään pelillisten ansioiden perusteella, niin tärkeässä asemassa on sen ainutlaatuinen tyyli. Tai sekoitus erilaisia tyylejä, sillä ensikatsomalta peli vaikuttaa varsinaiselta sekametelisopalta.

Tarkemmin tutkailemalla se punainen lankakin löytyy. Itse päähenkilö edustaa muun muassa monista 70-luvun roskaelokuvista tuttua, feministien vihaamaa, vahvaa naistyyppiä. Bayonetta ei torju nörttien ihannoimaa maskuliinisen yksinkertaista maailmankuvaa. Sen sijaan sankaritar kääntää sukupuolensa valttikortikseen kiusoitellessaan, räiskiessään ja viiltäessään tiensä kukkulan kuningattareksi.

Pelin pääasialliset viholliset, groteskit taivaan sotajoukot, eivät myöskään edusta varsinaisesti perinteistä ”hyvä taivas, paha helvetti” -vastakkainasettelua. Nukenkasvoiset kerubiveistokset yhdistyvät japanilaiseen lonkerohirviöperinteeseen luoden kiehtovan kauhistuttavan, ihmisen näkökulmasta vieraan henkimaailman. Kokonaisuus on silti looginen ja samalla oudon kiehtova.

Tarinankerronta alleviivaa visuaalista tyylittelyä ja tykitystä. Animaatiota ja stillkuvia veikeästi yhdistelevät välinäytökset yrittävät kovasti, joskus liikaakin. Kerronnan laatu ei ole aivan samalla tasolla siihen käytettyjen minuuttien kanssa ja välillä sekaan hiipii länsimaiseen silmään naivia japanilaisuutta. Tiivistäminen tekisi terää, koska tärkeintä pelissä on silti äärityylitelty toiminta.

Itse peli ottaa visuaalisuudesta kaiken irti. Taistelut ovat hektistä ilotulitusta, jossa toinen toistaan mielikuvituksellisemmat liikkeet yhdistyvät virtaviivaisiksi komboiksi. Naurettavuuden rajoja venyttävät kidutusliikkeet, Bayonetan hiuksia hyödyntävät erikoishyökkäykset ja suorastaan hillittömät lopputeloitukset luovat kokonaisuuden, jota on ilo sekä pelata että katsella.

Pelattavuus, niin sujuvaa kuin se onkin, olisi silti kaivannut hivenen verran lisää viilausta. Kamera on toiminnan vauhtiin nähden liian hidas ja joidenkin liikkeiden tekeminen vaatii pikatilanteissa liian hankalaa tattiakrobatiaa. Toisaalta aseissa ja liikevalikoimassa löytyy melkoinen määrä työkaluja, joten pieni padiahtaus on ymmärrettävää.

Rytmityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Bayonetta hoitaa tämän tontin suvereenisti. Juuri, kun olit kyllästymässä taisteluun, lyödään eteen tasohyppelyosio, joka on toteutukseltaan lähtökohtaisesti jotain aivan muuta. Hyppelyn jälkeen saatat löytää itsesi moottoripyörän selästä, ratsastamassa ohjuksella tai kohtaamassa yhtä pelin huikean kokoisista pomovastustajista. Kyllästymään ei pääse koko pelin runsaan kymmenen tunnin keston aikana.

Myös uudelleenpeluuarvoa riittää. Kaikkia liikkeitä ja esineitä ei saa millään kerättyä yhdellä kierroksella, eivätkä haastavammat vaikeustasotkaan avaudu ennen kuin peli on läpäisty vähintään normaalitasolla. Erilaisten aseiden ja tekniikoiden kokeileminen sekä täydellisten suoritusten metsästäminen tuo kokemukseen sen verran vaihtelua, että motivaatiota riittää uusintakierroksillekin.

Toimintapelien ystäville Bayonetta on silkkaa herkkua. Puutteitakin toki löytyy, mutta häiriintynyt visuaalinen huikeus, mainio rytmitys ja hypervauhdikas pelattavuus jättävät ne selvästi varjoonsa. Kieli on syytä pitää pelatessa tukevasti poskessa, koska tosikoille näin räävitön meno voi olla liikaa.

 Juho Anttila

Lue myös

Ennakko: Star Trek Online (PC)

Arvostelu: Tunturi by MFT Challenge Disc (PC)

Arvostelu: Wacky World of Sports (Wii)

Arvostelu: Stoked (360)

Tero Lehtiniemi