Aihealueet: PlayStation 3, Xbox 360, Toimintapelit

Darksiders, Vigil Games, THQ, Konami

Monet hörhöt ovat vuosien varrella ennustaneet, että maailmanloppu on käsillä. Vuoroin dinosaurukset, zombit, ydinaseet ja vihainen Jahve ovat uhanneet ihmiskunnan tulevaisuutta, mutta tuleepa maailmanloppu sitten miten ja milloin tahansa, se ei tule samanlaisella ryminällä kuin Darksidersissa. Kyllä tällä kelpaa pelivuotta aloitella! 

Darksiders on siitä jänski peli, että sen juonikuvauksen perusteella on sangen hankala arvata, millaisesta pelistä on kyse. Muinaisista ajoista saakka taivas ja helvetti ovat käyneet omaa sotaansa ihmisten valtakunnan kulisseissa ja reunoilla. Tätä kosmista hardcore-matsia valvoo mystinen tasapainon voima, joka pitää huolen siitä, että taivaalliset perseilijät pistetään sen vaatiessa kuriin. 

Tasapainon voimien ykkösaseen muodostavat maailmanlopun neljä ratsastajaa: Sota, Rutto, Nälänhätä ja Kuolema. Tällä kertaa kyse ei ole vertauskuvista, vaan jääkaapin kokoisista lihasmiekkosista, jotka ovat valmiit ja halukkaat potkimaan persauksille niin enkeleitä kuin demoneitakin.  

Eräänä päivänä käy sitten niin, että se tuomiopäivän pasuuna pajahtaa soimaan ja Sota karahtaa maan päälle, jossa enkelit ja demonit ottavat jo yhteen urakalla. Muita ratsastajia ei kuitenkaan kuulu ja syykin selviää: sinettejä ei ole murrettu eikä ratsastajia kutsuttu. Sota saa yhden tilaisuuden selvittää, kuka touhun takana on, tai muuten paistinpannulle heitetään hänen persposkensa. Tällä kertaa vertauskuvallisesti. 

Nyt kun tiedämme taustatarinan, olisitko aavistanut, että Darksiders on veistetty jykevästä Zelda-puusta? Piristävänä erona loputtomien God of War -kopioiden tulvassa Vigil Games on ammentanut esikoiseensa enemmän kuin vähän aineksia Nintendon legendaarisesta pelisarjasta ja sitten lisännyt mukaan kevyitä hahmonkehityksellisiä elementtejä, sekä ämpärikaupalla puhdasta testosteroidia. Yhdistelmä toimii. 

Nyt kävi näin 

Pelin alkaessa Sota on ollut kiirastulessa pari vuosisataa odottelemassa tasapainon voimien mahtikäskyä, joten maapallo alkaa olla jo sangen entinen. Kaupungit ovat raunioina, ihmiset on popsittu jo vuosia sitten ja kaduilla vaeltaa loputon demonien joukko. Jotta Sota pääsisi käsiksi arkkivihollisensa, itse Saatanan, rinnuksiin, hänen pitää ensin suorittaa pino tehtäviä mitä ihmeellisemmille tahoille. 

Käytännössä tämä tapahtuu hyvinkin perinteisin Zelda-keinoin. Demonit, enkelit ja muut mytologiset mahtimiehet lupaavat apunsa Sodalle, mutta vain jos tämä juoksee näille pienen nakin, eli käytännössä sukeltaa lähimpään luolastoon ratkomaan kevyitä puzzleja, tasohyppelemään ja lopuksi murhaamaan paikallisen pomon. 

Zelda-pelien tavoin Sota kerää seikkailun aikana saatanallisia versioita perinteisistä Linkin työkaluista. Bumerangi vaihtuu esimerkiksi veikeään ja partaveitsen terävään heittoristiin, jolla raastaa kovemmankin demonin riekaleiksi - tai vaikka sytyttää katon rajassa killuvan pommidemonin (älä kysy) palamaan kunhan kimmottaa sen paikalle soihdun kautta. 

Ei kannata todellakaan antaa pullistelevien lihasten ja limaisten maisemien hämätä, pelattavuus on puhdasta Zeldaa muilla klassisilla lainauksilla höystettynä. Touhu ei kuitenkaan haise huonolta riistolta, vaan enemmänkin rakastavalta kunnianosoitukselta. Ihan kuin tiimi olisi turhautunut odottelemaan synkkää Zelda-peliä ja päättänyt tehdä sen itse omalla tyylillään.  

Peli toimii, koska Vigil Games on onnistunut vangitsemaan sen Zelda-pelien klassisen tunnelman, jossa puzzlet ovat sopivan haastavia, luolastot tarpeeksi vaihtelevia ja varusteiden kertyminen sen verran ripeää, että vähän väliä kädessä on jonkinlainen uusi lelu, joka taas piristää peliä. Itse en kertaakaan kyllästynyt pelin reilun 12 tunnin yksinpelin aikana, mikä on myös sangen hyvä, sillä mitään moninpelin kaltaisia turhuuksia pelistä ei löydy. 

Kuole ja kiroa 

Perusteet ovat kunnossa ja niin on itse toteutuskin, enimmäkseen. Taistelu tuo mieleen yhdistelmän Zeldaa ja ketterämpä mätkyttelypelejä. Vihollisiin voi lukittautua liipasimen painalluksella ja sitten kombotellaan ja pompotellaan viholliset kumoon. Mukana on perustason rivihirviöiden lisäksi kovempia mörrejä, joita pitää pehmentää urakalla, ennen kuin ne kaadetaan pienellä God of War -tyyppisellä QTE-kohtauksella. 

Tämä kaikki toimii. Hirviöiden sieluilla ostettavia komboja ja lyöntejä löytyy sen verran, että moiseen taipuvaiset voivat hioa megakombojaan vaikka tuomiopäivään asti, mutta vähemmälläkin pärjää. Eri viholliset vaativat erilaisia lähestymistapoja, joten aivan ilman taktikointia ei koskaan selviä. 

Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, kun ruudulla on enemmän vihollisia, sillä pelin lukitussysteemi on mallia ”haistettelu”. Päälle höökivän, kivitalon kokoisen hirviön sijaan se lukittuu kilometrin päässä suhaavaan lokkiin ja sitten purraan pölyä urakalla. Ongelmaa pahentaa se, että torjunta, väistely ja pari muuta toimintoa on sidottu saman olkanapin taakse riippuen siitä, onko ohjain keskiasennossa vai ei.

Kuten arvata saattaa, Murphyn laki pitää huolen siitä että puolet ratkaisevista ja elintärkeistä sivuhypyistä menevät täysin reisille ja sitten kiroillaan. 

Rehellisyyden nimissä ongelma ei ole fataali, mutta se tylpistää peli-iloa. Samanlaiset ongelmat riivaavat muutenkin pelin erikoisempia kohtauksia. Esimerkiksi ristisirkkeli heitetään niin, että ensin vaihdetaan analogitikkua painamalla Sota heittotilaan, jolloin tämä liikkuu hieman tavanomaista hitaammin, mutta oikea tikku ohjaa tähtäintä. Nyt voi vaikka yrittää lukittautua ensin pomon jalkojen juuressa olevaan soihtuun ja sitten pomon rintaan heitettyyn pommiin, jotta hirviön saisi räjäytettyä. 

Lukitus on kuitenkin sen verran kiikkerä, että todennäköisemmin saat tulipallosta naamaasi yrittäessäsi osua rinnassa keikkuvaan pommiin - tai sitten jälleen kerran tähtäin lukittuu naapuritalon katolla olevaan demoniin ja heitto menee reisille. Pyydänkin täten anteeksi naapureiltani sitä asunnostani kuulunutta kovaäänistä kiroilua, mutta ymmärrätte, jos pelaatte Darksidersia. 

Mainio esikoispeli 

Siinäpä sitä Darksidersia sitten on. Tuoreen studion esikoispeliksi se on mitä mainioin yllätys, sillä kuka ihan rehellisesti odotti peliltä paljon mitään? Jos nyt yleensäkään osasi odottaa koko peliä, sen verran vähän sitä on missään mainostettu. 

Yllättäen tiimillä on kuitenkin ollut tekemisen meininki ja esikuvat kohdallaan. Jos pidät klassisesta Zelda-formaatista, Darksiders tarjoaa siitä erittäin mielenkiintoisen ja viihdyttävän näkemyksen, jonka parissa viettää mielellään aikaa. Pienet synnytysvaikeudet himmentävät hieman kiiltoa, mutta eivät tylsytä terää. Ajoittain turhauttava taistelu ja rasittavat pomomatsit ovat sitä osastoa, joka olisi kaivannut vielä ihan pikkuisen lisää huomiota noustakseen muun pelin tasolle.  

Tämä ei kuitenkaan pilaa peliä, ei läheskään. Juuri sopivan mittainen seikkailu tarjoaa viihdettä ja jännitystä sen verran, että pelin ei tarvitse hävetä alkuvuoden hirvittävässä pelitykityksessä. Jään innolla odottamaan, mitä Vigil tekee seuraavaksi.

Tekijä: Vigil Games
Julkaisija: THQ
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.darksiders.com/
Miikka Lehtonen 

Toinen mielipide

Tuomiopäivän ratsastajille ei Ilmestyskirjassa olla lopulta varattu kauhean montaa jaetta, mutta populaarikulttuuria helvetilliset hevoshullut ovat inspiroineet sitäkin terhakammin. Visio rutosta, sodasta, nälästä ja kuolemasta niittämässä satoaan on kieltämättä voimallinen.

Sodan ikioma kiirastuli, Darksiders, sekoittaa mytologiasta vision, joka ei välttämättä vakuuta omaperäisyydellään, mutta viihdyttää sitäkin räjähtävämmin. Laiskanpuoleisesti starttaava verilöyly kasvaa samaa tahtia sankarin työkalupakin sisällön kanssa. Lopputaistelun koittaessa kopiosyytteet voi jo sysätä syrjään teoksen ihan oman identiteetin tieltä.

Demoneiden kuppaamiseen tarjottavien työkalujen ja liikkeiden määrä on melkoinen, jopa niin, että nappulat uhkaavat loppua ohjaimesta kesken. Kärsijän osaan joutuu kaukotaistelu, tähtäysmekaniikka kun on mallia ”kömpelö”. Lähikontaktissa ongelmia ei synny niin kauan, kun kirurgintarkan toiminnan sijasta keskittyy katujyränomaiseen auraamiseen.

Kokemuksen ehtoopuolella puzzletoiminnan määrä kasvaa. Miljoonaan kertaan nähtyjen laatikonrahtaamisten ohella haasteista löytyy omaperäisempääkin mallia. Erityisesti Portalista lainattu kaukosiirtoloitsu lämmittää mieltä. Heittelypuzzleissa puutteellinen ohjaustuntuma sen sijaan vilauttaa välillä keskisormea pelaajan suuntaan.

Mielenkiinnottomat henkilöhahmot ja yllätyksetön juoni muodostuvat toimintamätkeen akilleen kantapääksi. Ainoastaan mainio Ulthuan-seppä erottuu joukosta, muut tyytyvät lähinnä ärisemään ja karjumaan ennen kuin kovin persoonattomaksi jäävä päähenkilö päästää pahan hengestään. Pahoittelen God of War -vertausta, mutta Kratoksen kostoretki tuntuu kyllä huomattavasti henkilökohtaisemmalta.

Pääpaino on kuitenkin tällä kertaa tarinan sijasta rähinällä, ja sen tontin Darksiders hoitaa kotiin kiitettävällä tavalla. Lopputulos on toimiva, parhaimmillaan erinomainen veribaletti, jonka uudelleenpeluuarvo jää valitettavan ohkaiseksi. Erinomainen työnäyte uudelta studiolta ansaitsee kehunsa, mutta kun joulukuussa listataan vuoden parhaita pelejä, sitä ei muista enää kukaan.

Juho Anttila

Lue myös

King of Fighters XII (PS3, Xbox 360)

Mass Effect 2 (PC, Xbox 360)

Blood Bowl (Xbox 360)

Miikka Lehtonen