Aihealueet: PlayStation 3, Xbox 360, Räiskintäpelit, Toimintapelit

The Darkness, Starbreeze, 2K Games, Kauhu

Joskus tulee vastaan pelejä, jotka nappaavat pelaajaansa kiinni kraivelista heti alkusekunneistaan lähtien ja pakottavat pelaamaan aamuyön tunneille saakka. Näissä peleissä on Sitä Jotain, sitä määrittelemätöntä tähtiainesta, joka saa ne pysymään mielessä pitkään ja voittamaan pahuksesti palkintoja. The Darkness on yksi näistä peleistä.

Ruotsalainen Starbreeze löi itsensä kertalaakista tunnetuksi erinomaisella Chronicles of Riddick -pelillään, jossa pelaaja hiippaili, puukotti ja kuristi tiensä ulos pimeästä Butcher Bayn vankilasta. Darknessin myötä pimeys on taas in.

The Darkness on elokuvamaisesti kerrottu tarina Jackie Estacadosta, mafian nuoresta palkkamurhaajasta. Häikäilemätön ja työssään harvinaisen hyvä Jackie kokee tavallista suurempia elämänmuutoksia, kun hänen 21. syntymäpäivänään muutenkin reisille mennyt keikka kruunataan demonisella voimalla, joka ottaa Jackien haltuunsa.

Tästä alkaa pitkä seikkailu, jossa kostetaan Jackieta kohtaan väärin tehneille mafiosoille, selvitellään pimeyden saloja ja yritetään pelastaa Jackie, ennen kuin pimeys nielaisee hänet ja hänen lähipiirinsä kokonaan. Tällä kertaa kirjaimellisesti.

Paholaiselta, rakkaudella

Pohjimmiltaan The Darkness on stealth-painoitteinen räiskintäpeli, joskin tällä kertaa varjohiippailu sujuu sangen luonnollisesti. Kuten nimestäkin voi päätellä, Pimeyden voimat toimivat ainoastaan pimeässä. Kirkaan valon osuessa demoni-Jackieen, hänen voimansa katoavat sihinän saattelemina ja  vaativat hetken kyyristelyä pimeässä palautuakseen pelikuntoon.

Saatanallisen ulkoasun lisäksi demonivoimista on oikeasti hyötyäkin. Tuntuvimmin Jackie kestää demonimuodossaan reilusti enemmän kuritusta kuin tavallinen kuolevainen, eikä näin ollen kyykkää enää parista luodista, toisin kuin pelin alussa. Seikkailun kuluessa mies oppii myös neljä erikoisvoimaa.

Näistä ensimmäinen on kyky pudottaa toinen olkapäillä majailevista lonkeroista maan tasalle, jolloin tämä voi suhailla ympäriinsä syömässä vihollisten naamoja ja sydämiä. Jälleen kirjaimellisesti – The Darkness on peli, jonka 18 vuoden ikäraja on syytä ottaa tosissaan. Irtolonkero pystyy myös suhaamaan seiniä pitkin ja kiipeilemään paikkoihin, joihin Jackiella ei olisi normaalisti asiaa.

Seuraavaksi opitaan toisen lonkeron käyttäminen peitsenä. Vihollisten lävistäminen ja heittely, valojen paukuttelu irti seiniltä ja raskaiden esineiden siirtely kuuluvat seiväslonkeron temppuvalikoimaan. Kolmas kyky antaa Jackien käsiin demoniaseet, jotka kuluttavat Pimeyden voimaa, mutta tekevät reilusti vahinkoa. Viimeinen – ja oma suosikkini – on kyky avata ilmaan pieni musta aukko, joka imee niin viholliset kuin kaiken irtaimistonkin sisuksiinsa. Viimeistään tämän kyvyn myötä pelaaja todella tuntee olevansa yli-inhimillinen demonisoturi.

Demonivoimien ohella Jackien käytössä on vino pino tuliaseita, joiden käsittely tukee pelin elokuvamaista meininkiä. Reilu automaattitähtäys pitää huolen siitä, että kunhan ase on suunnilleen vihollisen hartioiden tienoilla, pääosumia ja ruumiita syntyy. Pelattavuus on muutenkin todella helppoa, eikä muutamaa ongelmakohtaa lukuunottamatta pelinpysäyttäjiä löytynyt. Tämä on tosin selvästi suunnittelukysymys, sillä The Darkness on tehty Kokemukseksi. Todella isolla K:lla.

Elokuvamaista synkistelyä

The Darknessia pelatessani tunsin jo pelin alkuminuuteista saakka olevani keskellä mafiaelokuvan tapahtumia. Hyvä käsikirjoitus, uskottavat hahmot ja mahtava ääninäyttely pitävät huolen siitä, että olipa pelaaja Chinatownin kaduilla tai painajaismaisissa ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa, tunnelma on korkealla ja eläytyminen täydellistä.

Kestoa pelillä on runsaine sivutehtävineen vajaat 15 tuntia, mikä on kunnioitettava määrä. Valitettavasti tähän ei ole päästy puhtaasti A-luokan materiaalilla, vaan pelin tempo laahaa pariinkin otteeseen urakalla. Jotain yleislaadusta kertoo silti se, että tympeydetkin kesti puhtaasti sen takia, että tiesi jo seuraavan – tai ainakin parin – kulman takana odottavan jotain todella upeaa.

Pimeysmekaniikka toimii, kuten jo totesin, sangen luontevasti. Ainakin itse halusin jatkuvasti hakeutua kohti pimeimpiä nurkkia, liekö sitten ollut takaraivossa jyskyttävän roolipelivietin vika? Valitettavasti Starbreeze on tehnyt pimeydessä hiiviskelyn muutamissa kohdissa todella tuskalliseksi puuhaksi, sillä valoja riittää enemmän kuin keskimääräisessä kynttilämuseossa. Näiden ammuskelu käy kyllä rutiinilla, mutta on silti puisevaa puuhaa.

Ärsyttävien pikkuvirheiden trio kruunataan Darklingeilla, pimeyden kätyreillä, joita pelaaja pystyy manaamaan esiin pelikentällä olevista porteista. Periaatteessa todella hyvä idea, sillä jokaisella neljästä kätyristä on omat, uniikit kykynsä. Yksi, venäläisellä korostuksella kapitalistien kuolemaa huutava, esimerkiksi räjäyttelee itseään ja kaikkia ympärilleen osuvia. Toinen kuvittelee ilmeisesti olevansa Jesse Ventura Predatorista, sillä kaveri huutelee sotilasslangia ja päästelee menemään minigunilla.

Darklingit ovat riemukasta viihdettä ja kentistä löytyvien kätkettyjen asujen ansiosta jaksavat myös naurattaa, mutta kun niillä pirulaisilla ei tee mitään. Käskytysliittymä – osoita kursorilla ja paina X – on täysin torso, eikä elukoista ole aivan pelin loppua lukuunottamatta mitään merkittävää hyötyä. Näillä olisi voinut tehdä paljon enemmänkin.

Nipotus sikseen

Ei kannata missään tapauksessa antaa pikkuvirheiden laskea fiiliksiä. Kun kävelin öisen New Yorkin kaduilla kuunnellen kaupungin ääniä, taistelin epäkuolleiden hunnien kanssa helvetillisessä ensimmäisen maailmansodan irvikuvassa tai kuuntelin uskottavinta mafiadialogia sitten Sopranosin alkukausien, moiset pikkujutut eivät tuntuneet missään. Niitä ei edes ajatellut, vaan viat nousivat mieleen vasta paljon myöhemmin. Harvoin tulee vastaan pelejä, jotka imaisevat näin tehokkaasti mukaansa ja myös pitävät otteessaan aina lopputekstien rullaamiseen.

Pelin ainoaksi suuremmaksi virheeksi voi laskea täysin onnettoman moninpelin, joka on julkaisuversiossa tökkivä, lagaava ja sekava sotku, jossa pelaajat ottavat Darklingien muodossa yhteen keskenään. Ei Pimeyden voimia, ei mitään imua. The Darkness onkin selvästi suunniteltu yksinpelikokemukseksi ja moninpeli on vain pultattu mukaan hiljentämään guage-laumoja.

Guage-laumoille jää tällä kertaa käteen tyhjä arpa, kun taas yksinpelaajat hyrisevät tyytyväisinä. Jos satut sopimaan tähän profiiliin, The Darkness on peli, joka kannattaa ehdottomasti kokea ainakin kerran.

Tekijä: Starbreeze
Julkaisija: 2K
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360, PlayStation 3
Pelaajia: 1-8 verkossa
Pelin kotisivu: http://www.2kgames.com/thedarkness/

Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

The Darkness oli minulle kovin ristiriitainen kokemus. Vaikka pelasin pelin kahteen kertaan läpi käytännössä yhteen pötköön, olin vielä toisenkin läpipeluun jälkeen hämilläni. Oliko peli välittömälle kakkoskierrokselle pakottanut klassikko, vai jättikö riittämätön kertalaaki santsiin pakottavan nälän päälle? Ykskantaan veikkaisin, että vähän molempia.

Tuntoja luotailtuani sanoisin, että ensimmäisen läpipeluun nautinnosta verotti ennen kaikkea pelimekaniikan vapaamuotoisuus. Jollei pimeyden voimien suomia kykyjä ymmärrä hyödyntää ja taidoilla leikkiä, peli taantuu helposti hyvin suoraviivaiseksi rynkkyhipaksi. Koska mikään ei varsinaisesti pakota seivästämään mafiosoja Darkness Armilla, osa pelin viehätyksestä voi höyrystyä pelaajan kokeilunhalun puutteen vuoksi. Tämähän ei toki itse pelin vika ole, mutta jäin silti kaipaamaan erikoiskykyjen käyttöä vaativia kohtia, jota pelissä ei juurikaan ole.

Vaikka tarinan epäkohdat ja satunnaiset ylilyönnit jäivät häiritsemään, päällisimpänä muiden avainhahmojen välinpitämättömyys sankarin selästä kasvavien lonkeroiden suhteen, hyvin kirjoitettu dialogi ja erinomaiset ääninäyttelijät pitävät tunnelman korkealla. Ääniketjun ykkösnyrkiksi nostan päähenkilö Jackien roolin komeasti tulkitsevan Kirk Acevedon, joskin Pimeyden äänenä kuultava Mike Patton on myös melkoinen kokemus, etenkin kun väittävät miehen korkeusrekisteriä vinhasti seilaavan suorituksen olevan ns. suoraan purkista.

Huonointa The Darknessissa kuitenkin on se, että se loppuu niin nopeasti. Pääjuonen kahlaa läpi parissa illassa ja kourallinen sivutehtäviä tuo korkeintaan tunnin pari lisää pelattavaa. Kenties osasinkin nauttia The Darknessista täysin rinnoin vasta toisella peluukerralla siksi, että ymmärsin kuinka nopeasti kaikki on ohi.

Jason Ward

Lue lisää eDomesta

The Darkness - Starbreeze-studio astuu pimeän puolelle

The Darknessin kehitystiimi haastattelussa

Riddick pakenee taas kerran - Chronicles of Riddickistä HD-versio

Chronicles of Riddick: The Escape from Butcher Bay (Developer’s Cut) (pc)

Chronicles of Riddick - pelintekoa yhdessä elokuvan luojien kanssa

Miikka Lehtonen